Vastuullinen ruoka maantieteen opetuksessa

Monet kehitystavoitteista liittyvät suoraan tai epäsuorasti ruokaan, ruokaturvaan ja ruokajärjestelmän eri osiin. Ei ole sattumaa, että kestävän kehityksen tavoitteissa selkein ruokaan liittyvä tavoite on toisena, heti köyhyyden poistamisen ykköstavoitteen jälkeen. Ruuan saanti on sekä ihmisoikeus että rauhan edellytys ja ensimmäinen askel myös muiden kehitystavoitteiden saavuttamiseen. Ajatuspaja e2:ssa toimivan tutkija Kaisa Karttusen mukaan keskeisimpiä ruokaan ja ruokaturvaan liittyviä tavoitteita ovat seuraavat tavoitteet alatavoitteineen. Karttusen listaus osoittaa samalla sen, kuinka monialainen ilmiö ruoka on ja mihin kaikkeen se liittyy.

Tavoite 1: Poistaa köyhyys sen kaikissa muodoissa kaikkialta 

• poistaa vuoteen 2030 mennessä äärimmäinen köyhyys 
• vähentää vuoteen 2030 mennessä ainakin puolella niiden kaikenikäisten ihmisten määrää, jotka kansallisten määritelmien mukaan elävät köyhyydessä 

Tavoite 2: Poistaa nälkä, saavuttaa ruokaturva, parantaa ravitsemusta ja edistää kestävää maataloutta. 

• poistaa nälkä ja aliravitsemus ja varmistaa, että kaikki saavat riittävästi turvallista ja ravintorikasta ruokaa 
• kaksinkertaistaa maatalouden tuottavuus ja pientuottajien tulot, vahvistaa sopeutumista ilmastonmuutokseen 

Tavoite 5: Saavuttaa sukupuolten välinen tasa-arvo ja vahvistaa naisten ja tyttöjen oikeuksia ja mahdollisuuksia 

• toteuttaa uudistuksia, joilla naiset saavat yhtäläiset oikeudet taloudellisiin resursseihin, maan ja muunlaisen omaisuuden omistajuuteen sekä hallintaan, rahoituspalveluihin, perintöön ja luonnonvaroihin kansallisten lakien mukaisesti.  

Tavoite 6: Varmistaa puhtaan veden saanti ja kestävä käyttö sekä sanitaatio kaikille 

• parantaa veden laatua, lisätä vedenkäytön tehokkuutta ja suojella veteen liittyviä ekosysteemejä 

Tavoite 7: Varmistaa edullinen, luotettava, kestävä ja uudenaikainen energia kaikille 

• varmistaa edullinen, luotettava ja uudenaikainen energia, lisätä uusiutuvan energian käyttöä sekä parantaa energiatehokkuutta 

Tavoite 12: Varmistaa kulutus- ja tuotantotapojen kestävyys 

• käyttää luonnonvaroja kestävästi ja tehokkaasti 
• puolittaa ruokajätteen määrä jälleenmyyjä- ja kuluttajatasoilla sekä vähentää ruokahävikkiä tuotanto- ja jakeluketjuissa 

Tavoite 13: Toimia kiireellisesti ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia vastaan 

• parantaa kaikkien maiden kykyä sopeutua ilmastonmuutokseen 
• yhdistää ilmastotoimet kansalliseen politiikkaan, strategioihin ja suunnitteluun sekä herättää tietoisuutta ilmastonmuutoksesta

Tavoite 15: Suojella ja palauttaa ennalleen maaekosysteemejä, edistää niiden kestävää käyttöä sekä pysäyttää maaperän köyhtyminen ja luonnon monimuotoisuuden häviäminen. 

• taistella aavikoitumista vastaan 
• pysäyttää luonnon monimuotoisuuden katoaminen ja estää uhanalaisten lajien sukupuuttoon kuoleminen

Syksyllä 2019 julkaistiin ensimmäinen  YK:n kestävän kehityksen tilaa arvioiva raportti nimeltään The Future is Now: Science for Achieving Sustainable Development. Sen mukaan nykyinen kehitysmallimme ei ole kestävä. Raportin tekijöiden mukaan viimeisten kahden vuosikymmenen aikana saavutettu edistys uhataan menettää lisääntyvän eriarvoisuuden ja ympäristössä tapahtuvien mahdollisesti peruuttamattomien muutosten takia. Ruuan osalta raportissa suositellaan, että kaikkien toimijoiden tulisi tehdä suuria muutoksia olemassaoleviin toimintatapoihin, säännöksiin ja infrastruktuureihin. Kaikkien maiden tulisi ottaa vastuu koko ruokajärjestelmästä ja sen osista, jotta ruuan laatua voidaan parantaa, tuotannon resilienssiä kasvattaa ja ympäristövaikutuksia vähentää. Kehittyneiden maiden tulisi auttaa kehittyviä maita tässä työssä. Tarkemmissa suosituksissa kannustetaan mm. koulutusksen kehittämiseen ja kuluttajien tietoisuuden kasvattamiseen, kemiallisten lannoitteiden käytön vähentämiseen, peltometsäviljelyyn, sekä ruokahävikin ja lihankulutuksen vähentämiseen.

Suomi on osa globaalia ruokajärjestelmää

Ruuan tuotanto ja kulutus Suomessa eivät ole suljettu ja omavarainen järjestelmä, vaan olemme osa EU:n sisämarkkinoita ja myös globaaleja markkinoita. Suomeen tuodaan ja meiltä viedään maataloustuotteita, raaka-aineita sekä valmiita elintarvikkeita. Ruokajärjestelmämme on siis tiiviissä yhteydessä muiden maiden ruokajärjestelmiin.

Valtaosa Suomen maataloustuotannosta on tällä hetkellä riippuvaista ulkomailta tuoduista polttoaineista, lannoitteiden raaka-aineista, kasvinsuojeluaineista, rehujen raaka-aineista ja koneista. Kun huomioidaan vienti ja tuonti sekä ruuantuotannossa tarvittavien tuotantopanosten tuonti, ruokamme kotimaisuusaste on arvioiden mukaan noin 78 prosenttia. Toisaalta esimerkiksi luomutuotannossa pyritään vähentämään riippuvuutta ulkoisista tuotantopanoksista. Noin kymmenes suomalaisista tiloista on luomutila. 

Suomessa kulutetun ruuan tuotanto vaikuttaa eri tavoin eri puolilla maailmaa, mm. tuotannon ympäristövaikutusten kautta. Tuontiruuan tuotantoon on tarvittu maata ja vettä maamme rajojen ulkopuolella ja tuotantoon on käytetty muiden maiden paikoin niukkoja luonnonvaroja. Erään arvion mukaan tuontiruuan kasvatukseen tarvitaan jopa 750 000 hehtaaria viljelymaata Suomen ulkopuolella. 

Ilmastonmuutos on keskeinen tekijä tulevissa globaalin ruokajärjestelmän muutoksissa. Jos ilmastonmuutosta ei onnistuta hillitsemään riittävästi, muuttuvat maatalouden tuotantoedellytykset maailman eri puolilla: maapallon keskivyöhykkeillä ne heikkenevät selvästi, pohjoisilla alueilla muutokset ovat pienempiä. Maailmanlaajuiset muutokset vaikuttavat suoraan ja epäsuorasti myös siihen, millaiseksi Suomen oma ruokajärjestelmä ja asema ruuantuottajana muotoutuvat tulevaisuudessa. 

Ruokala-ala työllistää Suomessa

• ruoka-ala työllistää Suomessa noin 340 000 ihmistä 
• maatalouden työllisiä oli vuonna 2015 noin 83 500 (3,4 % kaikkien alojen työllisistä) 
• elintarviketeollisuudessa oli 37 600 työntekijää 
• ravitsemuspalveluissa 67 900 työntekijää 
• kaikkiaan maatalous- ja puutarhayrityksiä oli 51 000 vuonna 2016 (vuonna 1995 niitä oli noin 100 000) 

Tuotannon määrä riittää tällä hetkellä takaamaan ruokaturvamme

• viljan kokonaistuotanto Suomessa oli 3,7 miljardia kiloa vuonna 2015. Leipäviljan tuotanto ylitti tuolloin oman kulutuksemme noin 15 prosentilla, mutta vuoden 2017 sääoloiltaan hankala syksy käänsi ylituotannon alituotannoksi 
• maitoa toimitettiin meijereihin vuonna 2015 noin 2,3 miljardia litraa
• naudanlihan kotimaantuotanto kattoi 82 prosenttia maamme kulutuksesta vuonna 2016
• vajaa 2/3 tuotetusta viljasta käytettiin eläinten rehuksi vuonna 2016.  
• lisäksi pelloista 35 prosenttia tuottaa nurmirehua tai on laitumena lehmille, lampaille ja hevosille
• vuonna 2015 elintarvikeviennin arvo oli 1,4 miljardia euroa ja tuonnin 4,8 miljardia euroa
• muiden tuotteiden osalta kotimaisen tuotannon osuus oli 100 prosenttia tai vähemmän. Kun otetaan huomioon vienti ja tuonti sekä ruuantuotannossa tarvittavien tuotantopanosten tuonti, on ruokamme kotimaisuusaste noin 78 prosenttia. 
• tuotujen tuotantopanosten rooli on sen verran merkittävä, että ongelmat niiden saannissa aiheuttaisivat merkittävää haittaa nykyisiin tuotantotapoihin perustuvalle kotimaiselle tuotannolle.

Hehtaarilta saatava sato vaihtelee runsaasti maiden kesken. Tähän syynä ovat mm. erilaiset sääolot eri maissa, sekä tuotantoon käytettyjen tuotantopanosten (mm. koneet, lannoitteet ja torjunta-aineet) erilaiset määrät. Afrikassa viljan hehtaarisato jää usein alle 1000 kg, Suomessa se vaihtelee 3000-4000 kg välillä, tosin jotkut viljelijät pystyvät jo nyt tuottamaan kaksi kertaa keskiarvosatoja vastaavia kilomääriä. Keski-Euroopan suotuisissa oloissa päästään lähelle 10 000 kg hehtaarilta. Joillakin alueilla voidaan tuottaa kaksi tai kolme satoa vuodessa, kun Suomessa saadaan vain yksi sato. Suomi pärjää kuitenkin kohtalaisesti sekä maailmanlaajuisessa että EU-tason vertailussa, kun arvioidaan viljan- ja maidontuotantoa asukaslukuun verrattuna. Meillä ilmastosta johtuvia pienempiä hehtaarisatoja kompensoidaan suuremmalla peltoalalla asukasta kohden. 

Normaalioloissa Suomen maatalous pystyy vastaamaan hyvin kuluttajien tarpeisiin. Tällä hetkellä oma ruuantuotantomme ja tuonti yhdessä varmistavat, että markkinoilla on kaikille Suomessa asuville tarpeeksi ruokaa. Kotimaisen maataloustuotannon ja ruuanjalostuksen ylläpito on kuitenkin tärkeää mm. siksi, että tuotanto riittää myös mahdollisissa kriisitilanteissa, kuten tuontielintarvikkeiden hankintavaikeuksien pitkittyessä.

Maatalouden kannattavuus heikkenee ja tilojen määrä vähenee

• vuonna 2015 peltoa maataloustuotannossa oli 1 970 000 hehtaaria ja kesantona 271 000 ha, yhteensä 2,2 miljoonaa hehtaaria
• maatilojen keskipeltoala oli 44 ha
• kaikkiaan maatalous- ja puutarhayrityksiä oli 51 000 vuonna 2016 (vuonna 1995 niitä oli noin 100 000) 
• maatalousyrittäjäperheen yrittäjätulo laski vuoden 2015 aikana 18 prosenttia ja viljelijän saama tuntipalkka laski viiteen euroon. Keskimääräinen tilakohtainen tappio kasvoi 30 600 euroon.
• vuonna 2016 Suomessa maksettiin maataloustukia yhteensä 1,9 miljardia euroa, josta EU-tukia 890 miljoonaa ja kansallisia tukia 1,1 miljardia euroa

Osa suomalaisista tiloista menestyy tällä hetkelläkin hyvin. Toisaalta osalle tuottajista tuotteista saatava matala hinta ja tuotantotarvikkeiden korkeat hinnat tekevät tuotannon tällä hetkellä tuottajille kannattamattomaksi ja keskimäärin maatalouden tuottavuus onkin heikkoa.Viljelijätukia tarvitaan siksi kompensoimaan tappioita. Tukien osuus maatilojen tuottamasta arvonlisästä on Suomessa selvästi suurempi kuin muissa EU-maissa, koska markkinoilta saatavat myyntitulot kattavat meillä vain osan tuotantokustannuksista. Suurin osa tuesta menee tuotantokustannuksiin ja vain pieni osa jää maatalouden tuloksi.

Maatalouden kannattavuusongelmat aiheuttavat huolia kotimaisen ruuantuotannon tulevaisuudelle. On arvioitu, että kannattavuusongelmat saattavat johtaa tilojen lukumäärän vähenemiseen 10 000: een vuoteen 2030 mennessä. Tämä tarkoittaisi 40 000 maatilan lopettamista seuraavan reilun 10 vuoden aikana, ja tilakokojen suurta kasvua. 

Huono kannattavuus asettaa haasteita myös toiminnan kestävyydelle ympäristön näkökulmasta, sillä ympäristökysymykset saattavat tuntua viljelijöiden arjessa helposti ylimääräisiltä töiltä, jos jo perusarjesta selviytyminen aiheuttaa haasteita. Tällöin uusia ratkaisuja ongelmiin ei synny ja alkutuottajien osaaminen ja ymmärrys tuotannon arjesta jäävät käyttämättä. Maatalouden kannattavuus olisikin saatava kasvuun, jotta innovaatioille ja ympäristönsuojelulle on taloudellisia edellytyksiä. Toisaalta myös tuottavuuden kasvaessa on oltava hyviä syitä siihen, että tuotantoa ohjataan resursseja ja luovuutta käyttäen kestävämpään suuntaan. Tällä hetkellä konkreettisin ehdotus tähän lienee maataloustukien uudelleensuuntaaminen maatalouden ympäristötueksi.

Suomen maatalous pystyy normaalioloissa vastaamaan hyvin kuluttajien tarpeisiin, mutta samaan aikaan se ei pysty tuottamaan riittävää toimeentuloa alkutuottajille siitä huolimatta, että viljelijät ovat jatkuvasti parantaneet maatalouden tuottavuutta investoinneilla sekä kasvattamalla pinta-aloja ja tuotantoeläinten lukumääriä. Hyödyt tästä ovat ohjautuneet viljelijöiden sijaan ruokajärjestelmän muille toimijoille alempina hintoina. Ruokajärjestelmän tulevaisuuden iso kysymys onkin se, riittävätkö meillä viljelijät ja osaaminen myös tulevaisuudessa. 

Ruokajärjestelmässämme on hyviä puolia ja haasteita

Kotimaassa tuotetun ruuan vahvuus on sen hyvä jäljitettävyys, mikä antaa mahdollisuuden vaikuttaa ruuan tuotantoprosessiin ja ympäristövaikutuksiin sekä korjata mahdolliset laatuhäiriöt nopeasti. Se on paljon vaikeampaa ulkomailta tulevan ruuan kohdalla. Suomalaisessa maataloustuotannossa on monia muitakin hyviä puolia verrattuna ulkomaiseen tuotantoon, mm.:

• maidontuotannon vesijalanjälki on pieni
• maidontuotanto on geenimuuntelusta vapaata 
• eräät eläinsuojelustandardit ovat meillä EU-tasoa tiukempia, mm. porsaiden häntiä ei typistetä
• antibiootteja käytetään tuotannossa EU-maista toiseksi vähiten
• kotieläintuotanto on salmonellavapaata ja tuotannon vastuullisuus on Euroopan huippua
• maailmalla yleisiä ruuan turvallisuusskandaaleja ja ruokaväärennöksiä esiintyy meillä hyvin harvoin
• viljaa ei saa terveyssyistä ruiskuttaa glyfosaatilla ennen puintia (tämä ei tarkoita, että glyfosaattia ei käytettäisi viljelyssä muutoin)

Hyvistä puolistaan huolimatta Suomen nykyinen ruokajärjestelmä ei tällä hetkellä tuota kestävää ruokaturvaa eikä taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia kaikille sen osallisille. Tuotantoon ja ruuan kulutukseen liittyy ainakin seuraavia ongelmia: 

• haitallisia ympäristövaikutuksia 
• hävikkiruuan osuus on edelleen varsin korkea 
• maataloustuottajilla on vakavia kannattavuusongelmia 
• eriarvoistuminen lisää Suomessakin niiden ihmisten määrää, jotka eivät saa riittävästi ravitsevaa ruokaa, muuten kuin ruoka-avun kautta 
• virheellinen ravitsemus johtaa liikalihavuuteen ja siitä aiheutuvien terveysriskien kasvuun

Ilmastonmuutos vaikuttaa maatalouteen Suomessakin

Ilmastonmuutoksen seurauksena ilman hiilidioksidipitoisuus kohoaa ja lämpötilan kohoamisen vuoksi kasvukausi pitenee, mikä voi kasvattaa kasvien satoisuutta ja mahdollistaa viljelykasvien leviämisen nykyistä pohjoisemmille alueille jos lisääntyvä sateisuus, kuivuusjaksot ja kasvitaudit ja -tuholaiset aiheuta ikäviä yllätyksiä. Toisaalta valon määrä ei ilmastonmuutoksen myötä muutu, joten eteläisemmän Euroopan viljelyoloihin Suomessa ei tulla koskaan pääsemään. Valo-olojen puolesta meillä tulee aina olemaan lyhyen kasvukauden aikana pitkät päivät.

Muuttuva ilmasto vaikuttaa ruuantuotantoon monella tavalla myös Suomessa.

Ilmastonmuutoksen on arvioitu aiheuttavan ruuantuotannollemme seuraavia haasteita: kasvitautien, tuholaisten ja rikkakasvien esiintyminen muuttuu, sadon laatumuutokset, satovaihtelut ja satokuilut (ero odotetun ja toteutuneen sadon välillä), kasvien talvehtimisongelmat ja hallan vaikutukset, kasvava kastelutarve sekä viljelymaan rakennemuutokset ja siihen liittyen lisääntyvä eroosio ja ravinteiden huuhtoutumisriski. 

Jonkin asian kykyä kestää muutoksia nimitetään resilienssiä. Ilmastonmuutos on yksi maatalouden resilienssiin keskeisesti vaikuttava asia. Maatalouden ilmastokestävyyttä, tai sopeutumista ilmastonmuutoksen vaikutuksiin on Suomessakin syytä parantaa lisäämällä varautumista sään vaihteluun ja ääri-ilmiöihin. Tämä tehdään mm. parantamalla vakuutuksia, kehittämällä viljelyn monimuotoisuutta, parantamalla maaperän vesitaloutta, lisäämällä syyskylvöisten kasvien viljelyä, rajoittamalla kasvintuhoojien leviämistä kaikin käytössä olevin keinoin ja kehittämällä (jalostamalla) paremmin muuttuvaa ilmastoa kestäviä lajikkeita. 

Myös maatalouden päästöjä on vähennettävä. Erityisen tärkeitä toimia tässä ovat turvemaiden viljelytekniikan muutokset, uusien turvepeltojen raivauksen rajoitukset, peltojen ja laidunten hiilensidonnan kehittäminen sekä lisääntyvä biokaasun tuotanto. Lisäksi heikkotuottoisimmat peltolohkot voitaisiin ottaa pois tuotannosta, kunnes niiden tuottavuutta rajoittavia tekijöitä on saatu korjattua. Tuotannon muutosten lisäksi myös ruokahävikin pienentäminen on tärkeää. 

Esimerkiksi suomalainen ruokajärjestelmä toimii tiiviissä yhteydessä muiden maiden ruokajärjestelmien kanssa. Ruokajärjestelmämme on osittain itsenäinen, osittain osa EU:ta ja samaan aikaan osa globaalia ruokajärjestelmää. Meille tuodaan ja meiltä viedään maataloustuotteita, ruuan raaka-aineita sekä valmiita elintarvikkeita eri puolille maailmaa ja eri puolilta maailmaa. 

Globaali ruokajärjestelmä koostuu monista osista. Järjestelmää ja sen eri osissa, eri puolilla maailmaa tehdyn työn määrää voi olla hankala hahmottaa. Hahmottamisen apuna voidaan käyttää seuraavia kysymyksiä pohtien vaikkapa Suomessa valmistettua viiden hedelmän mehua. Mitä raaka-aineita tuote sisältää? Mitä työvaiheita tuotteen valmistukseen kuuluu? Missä maissa raaka-aineet on tuotettu? Millaisia jalostuksen vaiheita tuotteen valmistukseen kuuluu? Minkälaisia ammattiryhmiä tuotteen valmistukseen on osallistunut? Mitä ympäristöjä, eläimiä, infrastruktuureja jne tuotentoprosesseihin kuuluu? Mitä hyviä ja huonoja vaikutuksia tuotannolla on? Miten voitot jakaantuvat?

Ruokajärjestelmän rakenne muuttuu jatkuvasti ja monimutkaisesta rakenteestaan huolimatta se on muutoksille melko herkkä, sillä siihen vaikuttavat niin yhteiskunnalliset-, kuin ympäristötekijätkin eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi maanviljelyn taloudellinen merkitys on viime vuosikymmeninä alkanut pienentyä huomattavasti suhteessa järjestelmän muihin osiin, eli viljelijät saavat ruuan hinnasta entistä pienemmän osan. Samaan aikaan suurten ruoka- ja rahoitusalan toimijoiden valta ja tuotot ovat kasvaneet. Yksilöiden kuluttajavalinnat ovat järjestelmän kehityksen yksi osa, mutta nykyinen järjestelmä ei ole muodostunut tällaiseksi pelkästään kuluttajien toiveesta. Kulutustamme nimittäin ohjaa paljon se, minkälaisesta ruuasta on tullut ja poliittisin toimin tehty halvempaa ja kilpailukykyisempää.

Nykyisessä järjestelmässä etäisyydet ovat usein pitkiä: ruoka tuotetaan entistä kauempana ja samaan aikaan kuluttaja etääntyy ruokajärjestelmästä ja hänen alkaa olla hyvin vaikeaa tietää missä ja miten ruoka on tuotettu. Vastuun hajaantuessa laajaan toimijoiden verkostoon voidaan riskinä nähdä, että ruuantuotannon sosiaalinen – ja ympäristövastuu eivät lopulta kuulu enää kenellekään.

Kriitikoiden mukaan keskitetyn tuotannon ja suurten yritysten hallitsema nykyinen ruokajärjestelmämme tarvitsee mullistuksen siihen liittyvien eettisten ja ympäristöongelmien vuoksi ja koska se ei ole pystynyt ehkäisemään nälkää ja ravinnepuutoksia ihmisten ruokavaliossa edes nykyisissä melko vakaissa oloissa. 

Globalisaation vastavoimaksi onkin viime aikoina alkanut syntyä pienviljelijöiden yhteiskunnallisia liikkeitä (mm. globaali Via Campesina -liike) sekä muita paikallisia, vaihtoehtoisia ruokaverkostoja, joissa halutaan panostaa ympäristön hyvinvointiin, kestävään maatalouteen, tuottajien oikeudenmukaisempaan asemaan kansainvälisillä markkinoilla ja eläinten oikeuksiin. Suomessa näitä uusia paikallisia ruokajärjestelmiä on alettu rakentaa esimerkiksi kumppaanuusmaatalouksien varaan. 

Syyt ruokajärjestelmän ongelmien taustalla ovat erilaisia eri puolilla maailmaa ja siksi myös ratkaisut vaihtelevat paikallisesti. Tilanteeseen vaikuttavat mm. maan väestönkehitys, kaupunkien koko ja kaupungistumisen nopeus. Paikalliset ruokajärjestelmät ja pientuotanto voivat olla ympäri maailmaa ruokaturvan tae, sillä hyvin toimiessaan ne synnyttävät monipuolista työllisyyttä ja vaurautta ympärilleen. Varsinkin köyhyyden lieventämisessä ja ruokaturvan rakentamisessa pienviljelyn tukeminen on kiistämättömän tärkeää. Toisaalta, jos maan ruokajärjestelmä ei ole enää pitkään aikaan perustunut pienviljelijöiden tuotantoon, ei paluu tällaiseen tuotantoon ole välttämättä hedelmällistä. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että pienviljelyn tukemisen tarkoituksena ei yleensä ole globaalin ruokajärjestelmän hylkääminen kokonaan. Kansainvälinen kauppa voi edelleen täydentää paikallistuotantoa, kunhan se vain ei heikennä sitä.

POHDITTAVAA: Usein pidämme tärkeänä sitä, että lapsille opetetaan mistä ruoka tulee ja samassa yhteydessä moni esittää, että oman kasvimaan perustaminen on tähän opetukseen hyvä lähtökohta. Esimerkiksi koulupuutarhatoiminnan avulla lapset toden totta oppivat miten ruoka kasvaa siemenestä kasviksi. Samaan aikaan on hyvä muistaa, että tämä ei vastaa siihen kysymykseen, mistä ruoka nykyään tulee pöytäämme. Puutarhassa pystytään konkreettisesti opettamaan nykyisenkin ruokajärjestelmän joitakin puolia, mutta jos opetuksen tavoitteena on vastata kysymykseen “Mistä ruoka tulee?” , on puutarhaopetuksen rinnalla syytä käsitellä globaalin ruokajärjestelmän eri puolia: logistiikka, ruuan varastointia, raaka-aineiden jalostusta, kaupan roolia ja jätehuoltoa.

Globaalissa maailmassa ruokaa ja tavaroita liikkuu maailmassa ennennäkemättömiä määriä. Yritystoiminnan lisäksi liikettä säädellään kansainvälisellä säännöstöllä, jonka laatimisessa ovat viime vuosikymmeninä olleet keskeisinä toimijoina YK ja sen valvonnan alaiset Maailman kauppajärjestö WTO, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja kehitysrahoitukseen keskittyvä Maailmanpankki, sekä EU, USA, OECD ja G8-maat. Kauppasopimuksia on kymmeniä erilaisia (mm. NAFTA ja CETA), ja niitä solmitaan sekä maailmanlaajuisella että alueellisella tasolla. Kuluttajalle maailmankaupan seuraukset näkyvät arkipäivässä esimerkiksi kahvipaketin hintavaihteluna.

Tasapuolisessa ja vastavuoroissa kauppajärjestelmässä kaikilla valtioilla on samanlaiset ehdot. Tällä hetkellä tästä tavoitteesta ollaan vielä kaukana. Ympäristö- ja ihmisoikeussopimukset koetaan edelleen usein kaupan esteiksi, ja ne jäävät päätöksenteossa toissijaisiksi. Kehitysmaille jätetään maailmankaupassa usein pelkkä raaka-aineiden tuottajien ja jalostajien rooli. Parempaa tuottoa antava tuotteiden suunnittelu, myynti ja palveluiden tarjoaminen tehdään länsimaissa, joille päätyvät myös voitot ja köyhempiä kauppakumppaneitaan suurempi valta. Varsinkin kehittyneiden valtioiden harjoittama oman maataloustuotantonsa tukeminen johtaa halpojen elintarvikkeiden myyntiin kehitysmaihin. Tämä polkee maataloustuotteiden maailmanmarkkinahintoja ja vääristää näin globaalia kauppaa ja oikeudenmukaisuutta. Ruohonjuuritasolla maailmankaupan epäkohdat näkyvät esimerkiksi lapsityövoiman käyttönä ja muina työoikeuksien polkemisena sekä ympäristöongelmina. 

Globaalista kaupasta puhuttaessa yksittäisen ihmisen rooli siinä saattaa helposti unohtua. Jos tavoitteena on kestävä maailma, tulisi nykyisen maailmankaupan rakenteita pystyä muuttamaan ratkaisevasti. Nykyisessä ruokajärjestelmässä pienviljelijöiden asema on taloudellisesti ja poliittisesti alisteinen, mistä seuraa se, että merkittävä osa maailman pahimmin ruokaturvattomista ihmisistä on itse ruuan tuottajia. Siksi täytyy sekä parantaa heidän mahdollisuuksiaan että kehittää sellaisia uusia ruoantuotannon tapoja, jotka soveltuvat heidän oloihinsa ja ovat ympäristön näkökulmasta kestäviä.

Ilmastonmuutoksen seurauksena monet nykyiset keskeiset ruuantuotantoalueet muuttuvat viljelylle epäsuotuisammiksi, ja joillain alueilla ruoantuotannosta voi tulla jopa mahdotonta. Tämä mullistaa ruoan maailmankauppaa ja siihen liittyvää globaalia työnjakoa väistämättä. Monista nykyisistä ruokaa vievistä maista voi tulla etupäässä ruokaa tuovia maita, mikä lisää suhteellisen omavaraisuuden merkitystä koko maailmassa. Tämä ei tarkoita ruuan maailmankaupan loppua, mutta monien köyhempien maiden syvenevä tuontiriippuvuus ja oman tuotannon heikkeneminen on katastrofaalinen yhdistelmä ilmastonmuutoksen maailmassa.

Koko ruuantuotantojärjestelmämme on valtavien muutoshaasteiden edessä. On sekä vähennettävä ruuantuotannon ja kulutuksen haitallisia ympäristövaikutuksia että sopeutettava tuotanto tapahtuviin ympäristömuutoksiin, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttamiin säävaihteluihin ja muutoksiin kasvukausien pituudessa. 

Valtioneuvoston selonteossa ruokapolitiikasta (Ruoka2030) määritellään Suomen tulevaisuuden ruokavisio seuraavasti: “Vuonna 2030 suomalaiset kuluttajat syövät kestävästi ja eettisesti tuotettua kotimaista, maukasta, terveellistä ja turvallista ruokaa. Kuluttajilla on kyky ja mahdollisuus tehdä tietoisia valintoja. Elintarvikkeiden kysyntään vastaa läpinäkyvä, osaava, joustava sekä kansainvälisesti kilpailukykyinen ja kannattava ruokajärjestelmä. Alan kasvua ja kehitystä tukee hyvin koordinoitu korkean tason tutkimus-, kehitys- ja innovaatio- sekä opetustyö. Alan markkinointi- ja vientiosaaminen on hyvällä tasolla. Suomi on vahva korkealaatuisten ja turvallisten elintarvikkeiden ja elintarvikeosaamisen vientimaa.” 

Kun teksti on otsikoitu sanoilla “Kohti kestävää ruuantuotantoa”, olisi mukavaa päästä lukemaan siitä, millaisia nämä uudet maataloustuotannon toimintatavat ovat ja mitä niiden toteuttamiseen vaaditaan. Valitettavasti olemme tällä hetkellä vasta siinä tilanteessa, jossa tiedämme suurin piirtein millaisia asioita uusissa toimintavoissa tulisi huomioida ja erilaisia vaihtoehtoja kokeillaan eri puolilla maailmaa. Ihmismieli rakastaa one-size-fits-all -tyyppisiä ratkaisuja, joissa kehitetään yksi toimintatapa, joka sitten otetaan käyttöön kaikkialla maailmassa. Sen verran osaamme jo sanoa, että koko maapallon kattavaa reseptiä ruuantuotantotapojen muutokseen ei ole, vaan muutokset on sovitettava paikallisiin ympäristöihin niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa – sekä ympäristön näkökulmasta, sosiaalisesti, että taloudellisesti, jotta voidaan turvata tasa-arvoinen yhteiskuntien kehitys ja ruokaturva kaikille pallomme asukkaille.

Maailman ruokajärjestelmä on niin monimutkainen, että laajojen muutosprosessien tarkka suunnittelu on hyvin vaikeaa. Siksi kokonaisvaltaisen muutosprosessin suunnittelun sijaan huomio kannattaa kohdistaa ruokajärjestelmämme tiettyihin avainkohtiin, joihin tarttumalla muutoksia voisi olla mahdollista saada aikaan. Näitä ovat esimerkiksi kansainvälisen kaupankäynnin sopimukset ja instituutiot, ruuantuotannon tukimuodot, alkutuottajien oikeudet, kehitysyhteistyön määrä ja muodot sekä taloudellisten voittojen jakautuminen ruokaketjun toimijoiden välillä. Myös kun tehdään muutoksia vaikkapa arkisiin tuotannon menetelmiin tai tehdään töitä ruuantuotannon ympäristövaikutusten parissa, olisi järjestelmän muutosta kyettävä tarkastelemaan sirpaleisten näkökulmien sijaan hyvin kokonaisvaltaisesti.

Ruuantuotannon tulevaisuudesta puhuttaessa keskusteluun nousevat usein mitä mielikuvituksellisemmat tekniset härvelit: vertikaaliviljelmät, rakennusten katoille sijoitettavat ruokareaktorit ja kellarien syvyyksissä ilmassa kasvavat perunat. Nämä teknologiset utopiat ovat osittain jo nykypäivää ja tällaisille keinoilla voi olla paikkansa etenkin suurkaupunkien ruokahuollon kannalta. Niihin liittyvästä innostuksesta huolimatta on erittäin epätodennäköistä, että ruokajärjestelmämme tulisi koskaan nojautumaan valtaosin tällaisten teknologisten innovaatioiden varaan. Ruuantuotannon mittakaava maailmassa on niin valtava, että etenkin hiilihydraattien tuotannossa auringonvalon voimalla toimivasta peltoviljelystä tullaan tuskin koskaan luopumaan. Samalla on muistetteva, että miljoonat ihmiset saavat tällä hetkellä elantonsa maanviljelystä tai kalastuksesta. Miten käy heidän toimeentulonsa, jos maasta ja meristä riippuvainen ruuantuotanto lopetetaan? Kädenvääntöön matalan ja korkean teknologian tuotantotapojen paremmuudesta ei kuitenkaan kannata jäädä liiaksi jumiin.

On selvää, että tulevaisuuden ruuantuotantotapojen täytyy olla sekä vähemmän energiaa ja luonnonvaroja kuluttavia, että paremmin paikallisiin oloihin sopeutuvia. Eri toimijat käyttävät erilaisia termejä kuvaamaan uudenlaisia tuotantotapojaan. Käytössä on sanoja kuten agroekologia, regeneratiivinen maatalous, ilmastoviisas maatalous, hiiliviljely ja kestävä tehostaminen. Termit ovat osittain päällekkäisiä, mutta painotukset tuotantotavoissa vaihtelevat. Osa keskittyy erityisesti maaperäeliöstön hoitamiseen, osa maan hiilivarantojen elvyttämiseen ja osa taas tuotannon kasvihuonekaasupäästöjen poistamiseen. Missään uusista tuotantotavoista ei kuitenkaan käytetä standardisoitua menetelmien joukkoa (vrt. luomu-viljely). Sen sijaan tavoitteena on löytää parhaat tavat omien päämäärien saavuttamiseen.

Kestävän tuotannon takaamiseksi on muistettava myös, että uusien toimintatapojen kehittäminen ja käyttöönotto vaatii viljelijöiltä paljon. Miten pidämme huolta viljelijöiden jaksamisesta ja  heidän riittävästä tulotasostaan myös kokeilujen epäonnistuessa? Millaisia investointeja uudet toimintatavat vaativat ja kuinka paljon? Entä mitä muita resursseja tarvitaan uusien toimintatapojen käyttöönottoon?

Kiertotaloudessa resurssit säilytetään taloudessa silloinkin, kun tuote on saavuttanut käyttöikänsä lopun. Tavoitteena on suunnitella ja valmistaa tuotteet siten, että ne pysyvät käytössä ja kierrossa mahdollisimman pitkään. Siirtyminen kiertotalouteen edellyttää muutoksia aina tuotteen suunnittelusta uusiin liiketoiminta- ja markkinointimalleihin sekä kulutuskäyttäytymiseen. Nimestään huolimatta kiertotalous ei ole erillinen talous, vaan monialainen ja mittava muutos toimintatavoissa. Kiertotalous sekoitetaan usein kierrätykseen, vaikka vaikka itse asiassa kierrätys on vain pieni osa kiertotaloutta. Kierrätyksessä tavoitteena on löytää käyttötarkoituksia jo syntyneelle jätteelle, ei siis lähtökohtaisesti estää jätteen syntyä.

Sitra julkaisi vuonna 2016 Suomelle kiertotalouden tiekartan vuosille 2016-2025. Sen mukaan Suomen kiertotaloutta tulisi edistää viidellä painopistealueella, joista kestävä ruokajärjestelmä on yksi. Neljä muuta painopistettä ovat metsäperäiset kierrot, tekniset kierrot, liikkuminen ja logistiikka sekä yhteiset toimenpiteet. Viimeinen kohta on mukana tiekartassa, jotta muistetaan että systeemiseen muutokseen tarvitaan aina mukaan lainsäätäjää, yrityksiä, yliopistoja ja tutkimuslaitoksia, kuluttajia ja kansalaisia sekä elinvoimaisia alueita. Tiekartta päivitettiin vuonna 2019 ja päivityksessä tunnistettiin vielä keskeiset tahot, jotka tarvitaan mukaan muutoksen aikaansaamiseksi. Tahot ovat valtio, kaupungit ja kunnat, yritykset, kansalaiset.

Tiekartan mukaan kestävässä ruokajärjestelmässä ruuan tuotannon ja kulutuksen ympäristö- ja ilmastovaikutukset ovat mahdollisimman pienet. Syömme sen mitä tarvitsemme ja hävikin synty järjestelmässä on mahdollisimman pientä. Myös ruokajärjestelmässä syntyviä erilaisia sivuvirtoja pyritään hyödyntämään. Näitä voivat olla esimerkiksi olki, naatit, teurasjätteet ja teollisuuden hukkalämpö. Sitra hahmottaa kestävän ja kiertotalouden mukaisen ruokajärjestelmän toimivan seuraavanlaisella tavalla:

• Alkutuotanto. Ruuan kasvatuksessa painotetaan kierrätyslannotteita ja käytetään luonnonvaroja viisaasti. Villikalalla vankka rooli.
• Materiaalin prosessointi. Kun raaka-aineista tehdään ruokatuotteita, niiden ravintoarvot säilytetään mahdollisimman hyvin. 
• Valmistava teollisuus. Ruokateollisuus käyttää raaka-aineet valmistuksessa tarkasti, jotta ei synny ruokahävikkiä. Tuotteet pakataan energiatehokkaasti. 
• Jakelu. Ruokatuotteiden elinkaaren ympäristöjalanjälkeä pienennetään: Kuormia yhdistetään ja kuljetetaan vähäpäästöisesti lyhyitä matkoja. 
• Kauppa. Asiakkaille on tarjolla kestäviä vaihtoehtoja ja kauppa omilla toimillaan minimoi ruokahävikkiä. 
• Yritykseltä yritykselle. Ruokapalveluissa tarjotaan aktiivisesti kestäviä vaihtoehtoja ja hyödynnetään kaikki raaka-aineet niin, ettei hävikkiä synny. 
• Kuluttaja. Ruokavalion perustana ovat ekologisesti kestävämmät vaihtoehdot, esimerkiksi sesonki- ja kasvisruoka. 
• Käyttö. Syömme ravinteikasta ruokaa sen verran kuin tarvitsemme – ruokaa ei jää yli hävikiksi ja biojäte kierrätetään. 
• Elinkaari jatkuu uudessa kierrossa. Tuotantoketjun ja kulutuksen biojäte saa uuden elämän biopolttoaineissa ja -lannoitteissa.  

Jotta tällaiseen ruokajärjestelmään päästäisiin Suomessakin, tarvitaan Sitran mukaan ainakin seuraavanlaisia politiikkatoimia:

• luodaan orgaanisten kierrätysravinteiden markkinaa
• minimoidaan ruokahävikki poistamalla esteet ja luomalla kannusteita
• tuetaan maataloudessa biokaasujärjestelmiä ja muita uusiutuvan energian ratkaisuja fossiilisten polttoaineiden käytön sijaan

Tällä hetkellä maatalous on maailmassa suurin makean veden kuluttaja, se tuottaa 20-30% kaikista kasvihuonekaasupäästöistä ja on tärkein yksittäinen biodiversiteettikadon aiheuttaja. Keskeinen syy laajoihin maatalouden aiheuttamiin ympäristöongelmiin on maatalouden tarvitsema maapinta-ala. Jopa 40 % maapallon jäättömästä maapinta-alasta on tällä hetkellä maatalouden käytössä. Maatalous on merkittävin syy maankäytön muutosten ja metsäkadon taustalla. Sen lisäksi että jatkuvasti uusia luonnon alueita päätyy viljelykäyttöön, muuttuu vuosittain suuria alueita maatalousmaata viljelykelvottomaksi mm. liiallisen kastelun ja ylilaidunnuksen vuoksi. Tämä voi johtua laajamittaisen, liian intensiivisen kaupallisen viljelyn menetelmistä, tai pienviljelmien puutteellisten resurssien ja puutteellisen osaamisen vuoksi käytössä olevista ei-kestävistä viljelymenetelmistä. Syyt ongelmien taustalla ovat siis moninaisia. Myös meret on valjastettu ruuantuotannon tarpeisiin: 50% valtamerten alasta on teollisen kalastuksen kohteena. Maatalous aiheuttaa sekä ilmastonmuutoksen kaltaisia globaaleja ympäristöongelmia, että paikallisempia ympäristöongelmia, kuten vesistöjen rehevöitymistä. 

Ihmistoiminnalla on aina vaikutuksia ympäristöön ja ruuantuotannon jonkinlaiset vaikutukset ovat jossain määrin väistämättömiä, koska ruuantuotanto on välttämätöntä. Kyse on pääasiassa siitä, miten suuria toimintamme vaikutukset ovat. Kaikilla ruuantuotantomuodoilla on jonkinlaisia ympäristövaikutuksia:

• Kasvinviljelyssä käytetään luonnon monimuotoisuutta vahingoittavia torjunta-aineita ja kemiallisia lannoitteita, joiden valmistus on hyvin energiaintensiivistä. Ylimääräisten ravinteiden valuminen ympäristöön aiheuttaa mm. vesistöjen rehevöitymistä. Maanmuokkaus aiheuttaa maaperän eroosiota.
• Kotieläintuotannon ympäristövaikutukset ovat suurimmat ja suuri osa myös kasvintuotannosta palvelee eläintuotannon tarpeita. Esimerkiksi vähintään 70 % maailman soijasta ja 95% Suomeen tuodusta soijasta käytetään eläinten rehuna. Eläintuotannon ympäristövaikutukset ovat suuria, sillä se vie tuotannon laajuuden vuoksi valtavat määrät maapinta-alaa. Usein tuotantoeläimet syövät ihmisen ravinnoksi kelpaavaa ravintoa, kuten soijaa ja ohraa. Suomessa poikkeuksena tästä on nautakarja, joka syö pääasiassa nurmea. Nurmen viljelyynkin kuluu kuitenkin luonnonvaroja. Kun eläimille syötetään ihmisravinnoksi kelpaavaa ruokaa, on hyötysuhde huono. Erään nyrkkisäännön mukaan yhden hyvälaatuisen lihakilon tuotantoon tarvitaan 6 kg kasviravintoa. Suhde vaihtelee eri eläinlajien välillä. Lisäksi erityisesti karjataloudesta syntyy metaanipäästöjä märehtijöiden ruuansulatuksesta ja lannankäsittelyssä.

Maailmalla soijaa käytetään tuotantoeläinten yhtenä pääasiallisena ravintona. Tutustu tämän linkin kautta siihen, kuinka paljon soijaa on tarvittu erilaisten eläinperäisten ruokatuotteiden tuotantoon (jääkaapin 1. sivu): http://hiddensoy.panda.org/

WWF:n Lihaopas auttaa hahmottamaan lihan ympäristövaikutuksia: https://wwf.fi/lihaopas/

• Kalastus aiheuttaa suuria ongelmia kalojen lisäksi myös muille vesien eliöille. Tällä hetkellä lähes kolmannes maailman kalakannoista on ylikalastettuja. Kaloja siis pyydetään selvästi enemmän kuin niitä syntyy. Iso osa pyydetyistä kaloista heitetään takaisin mereen kuolleena, ei-toivottuna sivusaaliina. Kalojen lisäksi myös merinisäkkäät, merikilpikonnat ja linnut ovat vaarassa takertua kalanpyydyksiin ja muut pyyntimenetelmät, kuten pohjatroolaus tuhoavat myös muuta meriluontoa.
  
• Kalankasvatuksessa petokalojen rehuksi tarvitaan suuria määriä luonnonkalaa, eli kalankasvatuksella ei välttämättä voida vähentää liikakalastuksen haittoja. Esimerkiksi lohen kasvatus kuluttaa toistaiseksi enemmän villiä kalaa kuin kasvatuksella pystytään tuottamaan. Monet rehuksi päätyvistä kaloista voitaisiin yhtä hyvin käyttää suoraan ihmisravinnoksi. Jos kaloja kasvatetaan luonnonvesissä, on ongelmana kalojen ulosteen aiheuttama lähivesistöjen rehevöityminen. Kalankasvatus on ollut maailman nopeimmin kasvava ruuantuotantomuoto. Jo yli puolet syömästämme kalasta on kasvatettua. 

Samalla kun ruuantuotanto aiheuttaa ongelmia ympäristölle, on ympäristöongelmilla myös vaikutusta ruuantuotantoon. Ruokajärjestelmän kautta esimerkiksi poikkeukselliset luonnonilmiöt voivat yhä edelleen asettaa yhteiskuntamme tulevaisuuden vaakalaudalle. Ympäristömuutokset uhkaavat ruokajärjestelmäämme pahemmin kuin muuta ihmisen toimintaa. Esimerkiksi makean veden liikakäyttö ja maatalousmaan pilaantuminen murentavat suoraan maatalouden toimintaedellytyksiä. Toisaalta maatalouden vaurioittaa yhdessä muiden tekijöiden kanssa useita sellaisia ekologisia toimintoja (mm. pölyttäjien toiminta), joista ruuantuotanto on riippuvainen. 

Jotta tämä Open ruokaoppaan maantieteen artikkeli ei veny liian pitkäksi, on oppiaineiden välille tehty osin keinotekoisia jakoja. Tämän vuoksi löydät enemmän tietoa maatalouden aiheuttamista ympäristöongelmista oppaan biologian sivulta.

Ruokaturva koostuu neljästä osa-alueesta, jotka eivät ole päällekkäisiä, vaikka Suomen näkökulmasta siltä voisi vaikuttaa. Osa-alueet ovat 1) ruuan saatavuus, 2) ihmisten mahdollisuus saada ruokaa, 3) ruuan saatavuuden ja saantimahdollisuuksien jatkuvuus ja 4) ruuan laatu, sopivuus ja ravitsevuus. Ruuan saatavuus voidaan hoitaa valtion oman tuotannon, varastojen ja/tai tuonnin avulla. Ruokaturvan toteutuminen edellyttää myös sitä, että ihmisillä on varaa hankkia ruokaa ja että ruoka on turvallista ja ravitsevaa sekä vastaa ihmisten tarpeita. Jatkuvuudella tarkoitetaan sitä, että on olemassa jonkinlainen varmuus siitä, että ruokaa on saatavilla paitsi nyt, myös tulevaisuudessa. Ruokaturva ei toteudu, jos huomisesta tai ensi vuodesta on epävarmuutta. Konfliktit ja äärimmäiset sääilmiöt vaarantavat juuri ruokaturvan jatkuvuuden.   

Ravitsemusturvan käsite on lähellä ruokaturvan määritelmää, mutta siinä korostetaan erityisesti ruuan ravitsemukselliseen laatuun liittyviä asioita. Pelkän energiansaannin sijaan seurataan ihmisten ravitsemustarpeiden toteutumista, kuten valkuaisaineiden, vitamiinien ja kivennäisaineiden saantia ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Usein ravitsemusturva lasketaan ruokaturvan osaksi.

Maailmassa tuotetaan tälläkin hetkellä riittävästi ruokaa kaikille ihmisille, mutta ruoka jakautuu maailmassa epätasaisesti. Nälkä voi olla määrällistä, jolloin ruokaa ei ole tarpeeksi tai laadullista, jolloin ruokaa on määrällisesti tarpeeksi, mutta se on liian yksipuolista eikä siitä saa kaikkia tarvittavia ravintoaineita. Maailman ruokajärjestö FAO:n mukaan maailmassa oli vuonna 2018 yli 800 miljoonaa nälästä kärsivää ihmistä. Luku kuvaa kuitenkin vain äärimmäistä kalorien puutetta ja todellisuudessa kalorivajeesta kärsii jopa 1,5 miljardia ihmistä, ja ravintoaineiden puutteesta jopa 3 miljardia ihmistä. VIimeiseen lukuun liittyy se, että liiallinen energiansaanti ja liikalihavuus liittyvät yhä useammin yhteen vajaaravitsemuksen kanssa, kun köyhällä väestöllä on varaa ostaa ainoastaan halvempaa roskaruokaa.

Tällä hetkellä ruokapulan ja nälänhätien taustalla on mm. konflikteja sekä poikkeuksellisia luonnonoloja, kuten kuivuuskausia. Joskus nälkä ja vajaaravitsemus liittyvät suoranaiseen ruuan puutteeseen, mutta läheskään aina näin ei ole. Nälästä kärsitään myös sellaisilla alueilla, joista viedään ruokaa ulkomaille. Tämän vuoksi puhutaan laajemmin ruokaturvattomuudesta. Sen ytimessä on köyhyyttä, kyvykkyyksien, turvaverkkojen ja rakenteiden puutetta ja tuottajien kehno yhteiskunnallinen asema. Ihmisillä tulisi olla mahdollisuus hankkia ravitsevaa ja terveellistä ruokaa sekä keinot ja tarvittava osaaminen säilyttää ja valmistaa ruokaa turvallisesti. Lisäksi tuottajien on voitava myydä tuotteitaan reilulla hinnalla. Juuri näihin liittyvät ruokajärjestelmän suurimmat ongelmat. 

Maailman nälkää ei voiteta lisäämällä tuotantoa, mutta riittävä määrää ruokaa maailmassa ei auta, jos se on nykyisellä tavalla väärässä paikassa ja väärissä käsissä.  Ratkaisuja ongelmaan olisi haettava paikallistuotannon kestävyyttä tukemalla ja paikallisista ruokaketjuista. Hyvin toimiva pientuotanto ja paikalliset ruokaketjut synnyttävät ympärilleen työllisyyttä ja varallisuutta. Paikallinen ruokatalous on siksi ruokaturvan tae. Täydellistä alueellista omavaraisuutta ei kuitenkaan kannata pitää päämääränä, sillä ruuan maahantuonti on usein välttämätöntä täydentämään paikallista tuotantoa ja tasaamaan satovaihteluita. 

Nälän kääntöpuoli maailmassa on yltäkylläisyys, jossa elämme esimerkiksi Suomessa. Sitä kuvaavat esimerkiksi väestössä yleistynyt liikalihavuus ja toisaalta hävikkiin menevän ruuan määrä. Yltäkylläisyys ei kuitenkaan välttämättä tarkoita samaa kuin hyvinvointi.

THL:n mukaan vuonna 2017 lähes 3/4 yli 30-vuotiaista miehistä ja 2/3 naisista oli ylipainoisia ja neljännes aikuisista voidaan luokitella lihaviksi. Nuorista miehistä 47 % ja naisista 35 % oli vähintään ylipainoisia ja lähes viidennes nuorista lihavia. Eurooppalaisessa vertailussa suomalaisten lihavuus on hieman keskitasoa yleisempää. Suomessa aikuisväestön lihavuus on yleisempää kuin muissa Pohjoismaissa. 

Lihavuus on yleistynyt väestötasolla viime vuosikymmeninä yhtäältä ravinnosta saatavan kalorimäärän lisääntymisen ja toisaalta liikunnan ja ruumiillisen työn vähentymisen myötä. Myös muun muassa yksilöllinen perimä, stressi, erilaiset psyyken häiriöt ja vähentynyt yöuni voivat edistää lihomista.

Ruokahävikista on alettu viime vuosina ansaitusti puhua enemmän. Ruokahävikki on jätettä, jonka synty olisi voitu välttää esimerkiksi ennakoimalla paremmin tai valmistamalla tai säilyttämällä ruoka toisin. Ruokahävikkiä syntyy ruokaketjun kaikissa vaiheissa, mutta kaikkein eniten kotitalouksissa. Kotitalouksien ostamasta ruoasta arviolta kuusi prosenttia päätyy roskiin, mikä tarkoittaa henkilöä kohden vuosittain noin 20–25 kiloa. Kokonaisuudessaan ruokaketjussa hävikkiä syntyy lähes nelinkertainen määrä. Turhaan tuotettu ruoka kuormittaa sekä taloutta että ympäristöä. Ketjussa hävikiksi päätyvän turhan ruoan tuottamisen aiheuttamat ilmastovaikutukset ovat noin 1000 miljoonaa CO2-ekvivalenttikiloa.

Globaalisti tuotetusta ruuasta jää vuosittain käyttämättä:

• 30 % viljasta eli 763 miljardia pastapakkausta
• 20 % maitotuotteista ja munista eli 574 miljardia kananmunaa
• 35 % kalasta ja merenelävistä eli 3 miljardia Atlantin lohta
• 45 % hedelmistä ja vihanneksista eli 3,7 biljoonaa omenaa
• 20 % lihasta eli 75 miljoonaa lehmää
• 20 % öljy- ja palkokasveista eli sellainen määrä oliiveja, joka tarvitaan 11 000:n olympiamittaiseen uima-altaaseen mahtuvan oliiviöljyn tuottamiseen
• 45 % juuri- ja mukulakasveista eli 1 miljardia pussillista perunaa

Maanviljely ja maailmankauppa kehittävät alueita eri puolilla maailmaa ja tuovat ihmisille tuloja, jos ne tehdään kestävästi. Maatalouden kestävyyteen liittyy tällä hetkellä kuitenkin monenlaisia haasteita, joista sosiaaliset ja ihmisoikeuksiin liittyvät ongelmat ovat yksi esimerkki. Sekä tuotannon hyvät että huonot puolet koskettavat yksilöiden lisäksi kokonaisia yhteisöjä, sillä vaikutukset näkyvät työntekijöiden lisäksi myös heidän asuinympäristössään ja läheisten arjessa.

Oikeus oikeudenmukaisiin työoloihin ja riittävään elintasoon on ihmisoikeus. Huonoja työoloja esiintyy kuitenkin kaikissa ruuan tuotantoketjujen vaiheissa: maataloudessa, teollisuudessa ja kaupassa. Epäkohdat näkyvät mm. elämiseen riittämättöminä palkkoina, liian pitkinä palkattomina ylitöinä ja työturvallisuuden puutteina. Työntekijät voivat myös altistua vaarallisille kemikaaleille ja joutua työskentelemään vaarallisen huonokuntoisissa rakennuksissa. Työturvallisuuden ja oikeudenmukaisen palkan vaatiminen voi olla vaikeaa. Ammattiliittoihin liittyminen ei välttämättä ole mahdollista lakien tai painostuksen vuoksi tai työntekijöitä painostetaan eroamaan niistä. Kuluttajille työntekijöiden huonot palkat ja kurjat työolot näkyvät usein ruuan liian halpana hintana.

Lapsityön käyttäminen on erityinen esimerkki työntekijöiden oikeuksien riistämisestä. Se on kiellettyä kaikkialla maailmassa ja selvästi lasten oikeuksien vastaista, mutta maatalous on silti suurin lapsityövoiman käyttäjä. Perheet saattavat velvoittaa lapsensa peltotöihin, jos aikuisten oma työ ei riitä tuomaan riittävää elantoa perheelle, mutta lapsia myös myydään ja siepataan töihin. Työtä tekevät lapset eivät pääse kouluun, työpäivät ovat pitkiä ja työ voi olla vaarallista. Myös aikuisia orjuutetaan edelleen. Nykyajan orjatyöläiset eivät voi kieltäytyä työstä joko taloudellisista syistä tai väkivallan uhan takia. Pitkien työpäivien aikana ei ole mahdollisuutta ruokaan tai lepoon. Työ voi olla vaarallista, eikä siitä ole mahdollisuutta paeta. Lapsi- ja orjatyötä esiintyy ruuantuotannossa mm. kahvin, suklaan, sokeriruo´on, riisin ja palmuöljyn tuotannossa sekä kalastusalalla ja karjataloudessa. 

Seuraavassa infografiikassa käsitellään lapsityövoiman käyttöä suklaan tuotannossa.

Laajamittaisesta ruuan tehotuotannosta huolimatta pienviljelijät tuottavat tänäkin päivänä suurimman osan maailman ruuasta. He kuitenkin joutuvat jatkuvasti kamppailemaan toimeentulonsa puolesta, sillä he eivät voi vaikuttaa ruuan maailmanmarkkinahintojen vaihteluun tai siihen millä tavoin ruuasta käydään kauppaa. Vaikka he saisivat omat satonsa kasvamaan, ei heidän oma taloudellinen tilanteensa välttämättä parane, jos tuottajien tuotteistaan saama hinta samaan aikaan laskee. Globaalin tuotannon lisäämiseen keskittyvä politiikka saattaakin heikentää viljelijöiden olosuhteita ja pahimmillaan kasvattaa ruokaturvattomuutta.

Myös ympäristömuutokset, kuten ilmastonmuutoksen vaikutukset sääoloihin ja siten viljelyolosuhteisiin vaikuttavat työntekijöiden oloihin etenkin maataloudessa. Intiassa on uutisoitu jopa kymmenientuhansien maanviljelijöiden tehneen itsemurhan, kun tuotannon kannattavuus on huonojen satojen vuoksi romahtanut ja ajanut viljelijät taloudelliseen umpikujaan. 

Myös Suomessa moni viljelijä voi huonosti osittain samoista syistä. Maatalouden kannattavuuden lasku, tuotteiden halpuutus ja näistä aiheutuneet talousvaikeudet ovat meilläkin nostaneet esiin viljelijöiden henkiseen hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä. Viljelijöitä kuormittavat mm. jaksamisongelmat, taloudelliset huolet ja psyykkinen stressi. Niitä aiheuttavat byrokratia, työn sitovuus, taloudelliset huolet ja epävarmuus. Isot investoinnit, erikoistuminen sekä erilaiset paperityöt ja tarkastukset ovat lisänneet työmäärää. Ongelmat saattavat heijastua myös ihmissuhteisiin ja tuotantoeläinten kohteluun. Usein eläinsuojelutapausten taustalla on tuottajan talousvaikeudet ja jaksaminen. Apua voi hakea esimerkiksi Maatalousyrittäjien eläkelaitos Melan Välitä viljelijästä -projektin kautta. https://www.mela.fi/fi/tyohyvinvointi/valita-viljelijasta

Valtion omavaraisuudella tarkoitetaan sitä, kuinka paljon kyseisen valtion alueella käytettävistä materiaaleista saadaan valtion alueelta ja kuinka paljon niitä joudutaan tuomaan maahan muualta. Omavaraisuuden ohella puhutaan usein myös kotimaisuusasteesta. Ruokaomavaraisuudesta puhuttaessa tarkoitetaan siis sitä, kuinka suuri osa kansalaisten kuluttamasta ruuasta tuotetaan valtion alueella. Lisäksi ruokaomavaraisuuteen kuuluvat maatalouden tuotantopanokset, mm. lannoitteet.

Suomen liityttyä Euroopan unioniin omavaraisuutta ryhdyttiin tarkastelemaan kansallisen tason lisäksi myös koko EU:n tasolla. Suomi on tällä hetkellä kulutetun ruuan näkökulmasta melko omavarainen, mutta joudumme tuomaan ulkomailta suuren osan ruuan tuotantopanoksista, eli energiasta, rehuista, lannoitteista ja maatalouskemikaaleista. Kun otetaan huomioon vienti ja tuonti sekä ruuantuotannossa tarvittavien tuotantopanosten tuonti, on ruokamme kotimaisuusaste noin 78 prosenttia.

Suomessa maatalouden omavaraisuudesta puhutaan julkisessa keskustelussa etenkin liittyen eläintuotantoon. Monet viljelykäytössä olevat suomalaiset maat eivät sovellu muun kuin nurmen kasvattamiseen. Ihmiset eivät syö nurmea, mutta eläintuotannon kautta nurmien tuottama energia saadaan muutettua ihmisravinnoksi kelpaavaksi. Tällä on merkityksensä alueelliselle työllisyydelle lisäksi juuri ruokaomavaraisuudellemme, jos emme enää voisikaan luottaa globaalin ruokajärjestelmän toimivuuteen.

Toisaalta kanoille ja sioille tuodaan Suomeen tuodaan ulkomailta vuosittain merkittäviä määriä valkuaisrehua ja suomalainen eläintuotanto on siksi nykyisellään riippuvainen maailman proteiinirehuntuotannosta. Naudanlihan kulutus on Suomessa tällä hetkellä niin suurta, että viidennes kulutetusta lihasta tuodaan muualta. Vaikka eläintuotannolla tulee aina olemaan paikkansa suomalaisessa ruokaomavaraisuudessa, tekevät nykyiset kulutus- ja tuotantomäärät kestävät toimintatavat vaikeiksi.

Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen yhteisessä RuokaMinimi-hankkeessa selvitettiin sitä, miten kävisi suomalaisen maatalouden, jos lihansyöntiä vähennettäisiin Suomessa huomattavasti. Selvityksessä kävi ilmi, että Suomen ruokaomavaraisuus ei juuri kärsisi, vaikka suomalaiset vähentäisivät lihan kulutusta puoleen tai jopa kolmasosaan nykyisestä. Tämä kuitenkin edellyttää elintarvike- ja maatalousalalla erittäin merkittäviä investointeja kasvintuotannon ja -jalostuksen lisäämiseksi. Se edellyttää myös uusien tuotteiden kehittämistä ja kattavien arvoketjujen luomista.

Ilmastonmuutos mullistaa väistämättä ruuan maailmankauppaa ja globaalia työnjakoa ruokajärjestelmässä, kun nykyiset hedelmälliset viljelyalueet muuttuvat vähemmän tuottaviksi ja jollain alueilla ruuantuotannosta tulee jopa mahdotonta. Monista nykyisistä ruokaa vievistä maista voikin tulla ruuan tuojia. Tämä tekee omavaisuuskysymyksen entistä ajankohtaisemmaksi sekä Suomessa että koko maailmassa.

Normaalioloissa Suomen maatalous pystyy vastaamaan hyvin kuluttajien tarpeisiin. Tällä hetkellä oma ruuantuotantomme ja tuonti yhdessä varmistavat, että markkinoilla on kaikille Suomessa asuville tarpeeksi ruokaa. Kotimaisen maataloustuotannon ja ruuanjalostuksen ylläpito on kuitenkin tärkeää mm. siksi, että tuotanto riittää myös mahdollisissa kriisitilanteissa, kuten tuontielintarvikkeiden hankintavaikeuksien pitkittyessä.

Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Winland-hankkeessa tarkasteltiin Suomen energia-, ruoka- ja vesiturvallisuutta seuraavien kysymysten ohjaamana: 1) Miten energiaan, ruokaan ja veteen liittyvät muutospaineet sekä niihin kytkeytyvät poliittiset päätökset vaikuttavat Suomen kokonaisturvallisuuteen tulevaisuudessa ja tähän liittyen, 2) Miten edistämme yhteiskuntamme kykyä selvitä muutoksista? Hankkeen ruokaosiossa tutkittiin sitä, miten Suomi voisi vaikuttaa positiivisesti globaalien luonnovarojen käyttöön ruokajärjestelmän kautta. Tutkimuksessa tarkasteltiin erityisesti sitä, miten Suomi voisi vähentää ruuankulutuksen piiloveden tuontia ja kasvattaa ruuantuotannon piiloveden vientiä maailman markkinoille.

Tutkimuksessa selvisi, että Suomen on mahdollista korvata tärkeimmät tuontikasvit (riisi, soija ja rypsi) kotimaisella tuotannolla (ohra ja kaura, pavut ja herneet, kotimainen rypsi ja rapsi). Tällöin Suomi monipuolistaisi kotimaista viljelykiertoa, vähentäisi piiloveden tuontia eikä näiltä osin ulkoistaisi ruuantuotannon ympäristövaikutuksia. Lisäksi Suomi voisi hyödyntää rikkaita vesivarojamme sekä vajaakäyttöistä viljelymaata kotimaiseen rehutuotantoon, ja kasvattaa vesi-intensiivisten tuotteiden kuten nautakarjan tuotantoa vientiin. Tällöin tuotanto keskittyisi sille sopiville alueille ja globaaleja niukkoja luonnonvaroja voitaisiin säästää. Viennin maksimointi saataisiin vähentämällä kotimainen lihankulutus enintään ravitsemussuositusten tasolle. On hyvä huomioida, että tutkimus keskittyi piiloveteen, eikä tuotannon ilmastovaikutuksia juuri huomioitu.

Yritysten yhteiskuntavastuu tarkoittaa yritysten vastuuta huolehtia toimintansa aiheuttamista ympäristövaikutuksista ja tuotteen valmistukseen osallistuvien ihmisten oikeudenmukaisesta kohtelusta sekä yritystoiminnan taloudellisesta kestävyydestä. Lakien ja kansainvälisten normien noudattaminen on vastuullisen liiketoiminnan lähtökohta. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen on tällä hetkellä yrityksille kuitenkin osittain vapaaehtoista. Vastuullinen yritys pyrkii toimimaan lakien minimivaatimuksia eettisemmin, eli esimerkiksi minimoi toimintansa kielteisiä ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutuksia.

Suomessa on monelta osin erittäin korkeatasoinen ihmisoikeuksia suojaava kansallinen lainsäädäntö. Yritykset kuitenkin toimivat entistä useammin myös sellaisissa maissa, joissa valtio ei turvaa kansainvälisesti tunnustettujen ihmisoikeuksien toteutumista. Monet suomalaiset yritykset huolehtivat toimintansa ihmisoikeusvaikutuksista asianmukaisesti, jotta voivat vastata asiakkaidensa ja sijoittajiensa odotuksiin. Kaikki yritykset eivät kuitenkaan toimi samalla tavalla. Ihmisoikeuksia polkemalla on mahdollista saada jopa kilpailuetua, sillä esimerkiksi tuntemattomista oloista, lapsi- tai pakkotyöllä tuotettuja raaka-aineita voi usein ostaa nopeammin ja halvemmalla.

Jotta yritysvastuu voisi toteutua, tarvitaan valvontaa, seurantaa ja monenlaisia muita toimenpiteitä, jotka vaativat yrityksiltä aikaa, energiaa ja kiinnostusta kantaa vastuu myös kotimaan rajojen ulkopuolella. Vastuullisella yrityksellä on käytössään asianmukaiset prosessit toimintansa kielteisten ihmisoikeusvaikutusten tunnistamiseksi, välttämiseksi ja vähentämiseksi.

Sertifikaatit (mm. luomu ja Reilu kauppa) ovat eräs tapa, jolla yritykset voivat viestiä vastuullisuudesta tuotantonsa jossakin vaiheessa.

Vaikka tottumus usein ohjaa kulutuskäyttäytymistämme, ei ruokakansalainen jämähdä tottumukseen kiinni, vaan hän on ruokajärjestelmämme aktiivinen jäsen. Ruokakansalaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihenkin, millaista ruokaa hän tarjoilee ja syö tai ei syö. Hän voi osallistua oman ruokansa tuottamiseen  kaupunkiviljelyn, korttelikeittiöiden, ruokapiiritoiminnan, reko-rinkien, kumppanuusmaatalouden ja -kalastajien tai koulujen oman puutarha- tai kummitilatoiminnan kautta. Itse omaa ruokaansa tuottamalla ruokakansalainen sitoutuu ruokaan taloudellisesti ja henkisesti, mikä lisää ymmärrystä kokonaisekologiasta ja kiertotalouden periaatteista. Ruokakansalaisella on mahdollisuus osallistua myös ruokaa koskevaan päätöksentekoon. Tämä kaikki vahvistaa hänen ruokaan liittyvää itsemääräämisoikeuttaan, eli ruokasuvereniteettia.

Tutkijoiden ja kotitalousopettajien sekä kotitalousneuvonnan piirissä puhutaan ruokatajusta, joka liittyy läheisesti ruokakansalaisuuteen. Se näkyy ihmisen arvoissa, asenteissa ja tavassa suhtautua ruokaan arvostavasti. Ruokatajua ovat hyvät tavat, sosiaaliset taidot, ruuan kunnioittaminen ja vastuulliset valinnat sekä ymmärrys ruuan moninaisista merkityksistä yhteiskunnassamme. Ruokataju näkyy myös ruuan järkevässä käytössä ja taloudellisuudessa sekä hävikin minimoimisessa. 

Ruokatajun ja ruokakansalaisuuden tukeminen ovat erinomainen lähtökohta koulujen ruokakasvatukselle. Toimiiko sinun ruokatajusi moitteetta ja oletko itse aktiivinen ruokakansalainen? Entä miten voit tukea sinua lähellä olevia ihmisiä ruokatajun kehittämisessä ja aktiiviseen ruokakansalaisuuteen kasvamisessa?

Vastuulliset ruokavalinnat vaativat tietoa ja osaamista

Ruokavalinnat ovat hyvin henkilökohtainen asia ja moni suhtautuu karsastaen ulkopuolisten neuvoihin siitä, mitä pitäisi tai ei pitäisi syödä. Oman toiminnan ja ympäristön kannalta olennaista olisi olla hyvin tietoinen siitä, miten kuluttamamme ruoka tuotetaan ja minkälaisia ovat ruokaan liittyvät arvomme. Vasta sen jälkeen voimme tehdä tietoisia ja hyvin perusteltuja päätöksiä ruokalautasemme sisällöstä. 

Voimme Suomessa jokseenkin luottaa siihen, että ruokaostoksemme täyttävät tietyt eettiset- ja ympäristökriteerit, sekä elintarviketurvallisuuden kriteerit. Samaan hengenvetoon voimme todeta, että nämä kriteerit ovat aivan liian löyhät. Kaupoissa on myynnissä laaja valikoima ruokaa, jonka tuotanto aiheuttaa monia ympäristöongelmia, ruokaa jonka tuotantoon on saatettu käyttää lapsityövoimaa tai työntekijöiden oikeuksia on muuten poljettu, ruokaa,  jonka tuotanto on aiheuttanut kärsimystä tuotantoeläimille tai ruokaa, joka ei ole hyväksi omalle terveydellemme. Vastuullinen kuluttajuus vaatiikin nykypäivänä valitettavan paljon tietoa ja kriittistä asennetta.

Useimmat ihmiset ovat ravitsemussuosituksista ja ruokaan liittyvistä eettisistä kysymyksistä ainakin jonkin verran tietoisia, mutta tietojen ja arvojen siirtäminen käytäntöön ei ole aina itsestään selvää. Pääosin ihmiset syövät sitä mistä pitävät ja mihin ovat tottuneet. Voi kuitenkin olla, että ihmiset pohtivat ruokaan liittyvien valintojensa seurauksia enemmän kuin ennen. Valitsemisesta on ainakin joillekin ihmisille tullut aktiivinen, jopa poliittinen teko jonka kautta moraaliset ja eettiset näkökannat tehdään näkyviksi. Ruokavalinnoillamme viestimme nykyään paitsi sitä, millainen ihminen olemme tai haluamme olla, myös sitä millaiseksi haluamme maailman muuttuvan. 

Seuraavassa on esitelty joitakin tapoja vastuullisiin ruokavalintoihin. Voimme nähdä ostopäätöksemme olevan poliittisia viestejä markkinoille, mutta kuluttajavaikuttamisen avulla voimme tehdä maailmasta parempaa paikkaa vain tiettyyn rajaan asti. Vastuulliseen kuluttaja-kansalaisuuteen kuuluukin myös muu kuin kuluttajavaikuttaminen. Tätä voi tehdä mm. keskustelemalla ihmisten kanssa, antamalla palautetta kaupoille ja tukemalla toivomaansa muutosta edistäviä kampanjoita järjestöjä ja politiikkaa. Listan lopusta löydät lisää vinkkejä myös ruokavaikuttamiseen.

Miten sinä perustelet päivittäiset ruokavalintasi?

Kasvispainotteinen ruokavalio on perusteltavissa hyvin monella tavalla: ympäristön ja eläinten hyvinvoinnin kannalta, sekä ihmisten terveyden kannalta. Terveellinen, ympäristöystävällinen ja eettinen, kasvispainotteinen ruokavalio sisältää runsaasti kasviksia, juureksia, papuja, linssejä, täysjyväviljoja, hedelmiä ja marjoja. Lisäksi se sisältää kotimaista kestävästi pyydettyä kalaa, korkeintaan lasin maitoa tai muutaman siivun juustoa päivässä, broileria muutaman kerran viikossa, punaista lihaa korkeintaan kerran viikossa ja muutamia kananmunia kuukaudessa.

Kasvisten tuotannon ympäristövaikutuksiin vaikuttavat viljelytapa, käytetyt lannoitteet ja viljeltävät lajikkeet, sekä viljelyn ajankohta. Ekologisen syömisen lähtökohtana onkin käyttää kasvukauden mukaisia, mahdollisimman lähellä tuotettuja luomukasviksia. Kun Suomessa syödään talvella hyvin säilyviä kotimaisia juureksia ja kaalia yhdistettynä muualta maailmasta tuotuihin, avomaalla kasvatettuihin hedelmiin ja vihanneksiin, hyötyvät tästä pidemmän päälle myös suomalaiset tuottajat. Satokausiin perustuvan kysynnän myötä viljelijät saisivat omat tuotteensa kauppoihin silloin, kun ne ovat parhaimmillaan ja niiden viljelemiseen tarvittaisiin vähemmän energiaa. Myös metsässä ja niityillä kasvavat villivihannekset, marjat ja sienet ovat oivallista kausiruokaa.

Suomalaisen kasvihuonetuotannon aiheuttamia ilmastopäästöjä on pystytty viime vuosina vähentämään huomattavasti. Vaikka Etelä-Euroopan alhaisiin ilmastopäästötasoihin ei Suomessa ainakaan toistaiseksi vielä päästäkään, voi ruokavaliotaan jo kestävällä tavalla täydentää suomalaisilla kasvihuonevihanneksilla myös talvella. 

Kasvisten valinnassa voi vielä huomioida sen, että:

• Kauden kasvikset ovat aina hyvä valinta. Satokausiajattelun ekologisuus perustuu parhaillaan sesongissa olevien, avomaalla viljeltyjen kasvisten tai metsässä tai niityllä kasvavien villivihannesten, sienten ja marjojen pienempään ympäristökuormaan.
• Avomaalla kasvatettu on yleensä parempi kuin kasvihuoneessa kasvatettu, sillä kasvihuoneen lämmitys ja valaistus vie varsinkin Suomessa valtavasti energiaa.
• Luomuviljelty on parempi kuin tavanomaisesti viljelty (parempi luonnon monimuotoisuuden, kemikaalikuormituksen, maan kasvukunnon ja tuotantoeläinten hyvinvoinnin kannalta)
• Lähellä (avomaalla) kasvatettu on parempi kuin kaukana (avomaalla) kasvatettu. Vaikka kuljetusten ympäristövaikutukset muodostavat vain pienen osan kasvisten ympäristökuormasta, kannattaa samanlaisista tuotteista valita lähellä tuotettu. Esimerkiksi suomalainen porkkana on järkevämpi valinta kuin espanjalainen porkkana.

Valmistajan on ilmoitettava kuluttajalle missä ja mistä elintarvikkeet on valmistettu sekä mitä ainesosia, ravintoaineita, lisäaineita ja allergeenejä ne mahdollisesti sisältävät. Pakolliset ilmoitettavat tiedot määritellään EU:n elintarviketietoasetuksessa. Monissa kodin päivittäistuotteissa on erilaisia vapaaehtoisia merkkejä pakollisten pakkausmerkintöjen rinnalla. Parhaimmillaan merkit helpottavat kuluttajaa tuotteiden vertailussa ja valinnassa. Toisaalta merkkejä on käytössä reilusti toistakymmentä ja ne kertovat melko erilaisia asioita, joten jos kuluttaja haluaa oikeasti hyötyä merkeistä, on hänen myös tunnettava merkkien tausta. 

Erilaisin perustein myönnettyjä merkkejä ovat esimerkiksi: 

• Reilun kaupan -merkki, joka kertoo järjestelmän edellyttämien kehitysmaiden viljelijöiden oikeuksien toteutuneen tuotantoprosessissa
• EU:n luomumerkki, joka kertoo että tuottaja on sitoutunut luomusertifiointijärjestelmään, eli ruoka on tuotettu EU:n luomuehtojen mukaisesti, luonnonmukaisin menetelmin ja tila on luomuvalvonnassa. Luomumerkkejä on myös muita, ja eri merkeillä tuotannon kriteerit vaihtelevat.
• Hyvää Suomesta -merkki, joka kertoo että tuote on pääosin valmistettu suomalaisista raaka-aineista 
• Sydänmerkki, joka kertoo että tuote on rasvan laadun ja määrän sekä suolan suhteen parempi valinta kuin muut samankaltaiset tuotteet.

Sitä, millaisissa oloissa tuotantoeläin on elänyt, on kuluttajan nykyisessä järjestelmässämme vaikeaa tietää. Eläinperäisiä tuotteita myydään lukuisilla eri kauppanimillä, jotka eivät välttämättä kerro mitään eläinten hyvinvoinnista. Esimerkiksi virikehäkkikanalan munia voidaan myydä nimellä “aidot maalaismunat”, vaikka virikehäkkikanalassa toteutuu ainoastaan lain vähimmäisvaatimus eläinten elinoloista. 

Yleensä merkin myöntäjä valvoo tuotantoprosessia, mutta valvontaprosessin tarkkuus vaihtelee merkeittäin. Tavallisesti tuotteen valmistajan on maksettava oikeudesta käyttää merkkiä tuotteessa. Siksi pientuottajien on joskus harkittava tarkkaan, haluaako hän hankkia oikeuden käyttää merkintää tuotteessaan, vaikka sen kriteerit sinänsä täyttyisivät. Toisaalta merkki voi toimia valmistajalle markkinointietuna. Mikään merkki ei viesti siitä, että tuotteen valmistusprosessi olisi täydellinen. Merkki kertoo ainoastaan sen, että merkin edellyttämät tietyt kriteerit ovat täyttyneet tuotteen valmistusprosessissa. 

Suomalaisessa maataloustuotannossa tuotannon kriteerit ovat kansainvälisesti vertailtuna verrattain tiukat ja siksi kotimaisuus on joissain asioissa tietynlainen laadun tae. Näistä esimerkkejä ovat torjunta-ainejäämät ruuassa, ruuan ihmisoikeusvaikutukset, sekä tietyiltä osin myös tuotantoeläinten hyvinvointi. Kuluttajan kannalta on ongelmallista, että näitä asioita ei voi tuotteita tai tuotepakkauksia tarkastelemalla tietää tai vertailla.

Ruokahävikki on turhaa jätettä, jonka synty olisi voitu välttää esimerkiksi ennakoimalla paremmin tai valmistamalla tai säilyttämällä ruoka toisin. Ruokahävikkiä syntyy ruokaketjun kaikissa vaiheissa, mutta kaikkein eniten kotitalouksissa. 

Suomalaisen ruokaketjussa tuotetusta ruuasta 10–15 % eli noin 450 miljoonaa kiloa menee hukkaan. Ruokaketjun eri osuudet ovat seuraavat:

• kotitaloudet 120–160 miljoonaa kiloa (Tämä tarkoittaa noin  20–25 kiloa henkilöä kohden vuosittain)
• ravintolat, joukkoruokailu 75–85 miljoonaa kiloa
• kauppa 65–75 miljoonaa kiloa
• teollisuus 75–105 miljoonaa kiloa
• alkutuotanto 50–60 miljoonaa kiloa

Kotitalouksien ruokahävikki johtuu useimmiten suunnittelemattomuudesta, arjen muutoksista sekä keittiötaitojen ja viitseliäisyyden puutteesta. Ruuantähteitä ei hyödynnetä ja parasta ennen -elintarvikkeita heitetään pois kuin ne olisivat viimeisen käyttöpäivän tuotteita. Kuluttajien toiveet ja vaatimukset heijastuvat myös teollisuuden, kaupan ja ravintoloiden hävikkiin. Osittain ongelma ratkeaisi kulutustapojen muutoksella, mikä on yksi ruokahävikin vastaisen työn tavoitteista.

Kuluttaja-lehden Hävikkiviikko-kampanjan sivuille on koottu seuraavat kymmenen vinkkiä kuluttajalle ruokahävikin vähentämiseen:

1. Mieti jo ennakkoon, mitä vanhentuvia ruoka-aineita sinulla on kotona, ja suunnittele ostokset sen mukaan.
2. Ota valokuva jääkaappisi sisällöstä ennen lähtöäsi ruokaostoksille. Näin näet kaupassa mitä tuotteita jääkaapissasi jo on, ja vältyt turhilta ostoksilta.
3. Pakkauskoon valinnassa on oleellista se, että kaikki pakkauksessa oleva ruoka tulee käytettyä. Pakkausten ympäristövaikutukset ovat pienemmät kuin hukkaan menevän ruoan. Edullinen kilohinta ei merkitse säästöä, jos osa pakkauksesta jää lopulta käyttämättä.
4. Muista, että parasta ennen -merkinnällä tarkoitetaan vähimmäissäilyvyysaikaa, johon saakka elintarvike ainakin säilyttää sille tyypilliset ominaisuudet. Viimeinen käyttöpäivä -merkintä sen sijaan on nimensä mukaisesti päivä, jolloin valmistaja on tarkoittanut tuotteen viimeistään käytettäväksi.
5. Muista aistinvarainen arviointi. Katso ja nuuhki. Jos ruoka ei näytä tai tuoksu pilaantuneelta, eikä viimeinen käyttöpäivä ole mennyt, kokeile maistaa pieni pala. Uskalla luottaa aisteihisi!
6. Jos ruokaa jäi pieni määrä, hyödynnä se osana seuraavan päivän ateriaa. Jos ruokaa jäi isompi satsi, pakasta se ja käytä myöhemmin.
7. Kaikkein nopeimmin pilaantuvat tuoretuotteet kannattaa asetella jääkaapissa samalle hyllylle silmiesi korkeudelle, jotta ne eivät unohdu kaapin perukoille.
8. Ota ruokaa lautasellesi nälän, älä tottumuksen mukaan.
9. Pidä pää kylmänä kaupassa: Osta vain ne tuotteet, jotka tiedät ehtiväsi käyttää ennen niiden pilaantumista.
10. Ruokaostoksille ei kannata mennä nälkäisenä, sillä nälkäisenä on helppo sortua tarpeettomiin heräteostoksiin.

Suomessa ruoka on 1960-luvulta lähtien ostettu pääasiassa ruokakaupoista sen sijaan, että sitä olisi viljelty itse tai esimerkiksi ostettu suoraan lähimaatilalta. Kauppoihin ruoka tulee usein keskusliikkeiden kautta eri puolilta Suomea ja maailmaa. Keskusteluyhteys kuluttajan ja ruokaa tuottavan maanviljelijän väliltä on hävinnyt lähes kokonaan. Yhteys on tärkeä, koska se mm. parantaa tuotteiden jäljitettävyyttä ja kuluttajat ymmärtävät yhteyden kautta paremmin miten ruokaa tuotetaan ja mm. minkälaisia sosiaalisia ja ympäristövaikutuksia tuotannolla on.

Suuntaukselle on kuitenkin syntynyt vastaliike. Viime vuosina erilaiset vaihtoehtoiset tavat ostaa ruokaa ja jopa osallistua itse sen tuottamiseen ovat kasvattaneet suosiotaan myös Suomessa. Ruuan ostopaikalla on merkitystä myös uudenlaisten ruokajärjestelmien muodostumisessa. Vaihtoehtoisia tapoja hankkia ruokaa ovat esimerkiksi kumppanuusmaatalous, ruokapiirit, REKO-ringit, maatilapuodit ja maatilatorit. Seuraavassa näiden idea esitellään lyhyesti. 

Kumppanuusmaatalous, eli CSA-viljely (Community Supported Agriculture) maanviljelijän ja kuluttajien muodostama yhteisö, jossa viljelijä myy satonsa suoraan kuluttajille eikä tukuille ja kauppoihin. Mallissa viljelijä myy kuluttajille alkukeväästä eräänlaisia ruokaosakkuuksia, joista muodostuu maatilan vuosittainen budjetti. Osuuttaan vastaan jäsenet saavat kesän, syksyn ja talven mittaan viljelijän satoa niin pitkään kuin sitä riittää. Kumppanuusmaatalousmalleja on paljon erilaisia, mutta monissa niistä kuluttajilla on osuusmaksun lisäksi myös pieni talkoovelvoite maatilalla.

Kumppanuusmaatalouden hyvä puoli on se, että ruokaosuuskunnan jäsenenä on mahdollista vaikuttaa siihen, mitä pellolla kasvaa ja osallistua viljelyyn itsekin. Viljelijälle malli lisää turvallisuutta, kun markkinointiin ja myyntiin ei tarvitse erikseen panostaa, ja koko sadolle on valmiiksi ostaja. Kuluttajalle riskinä on se, että jos sato on huono, voi satokorin sisältö jäädä pieneksi. 

Suomessa kumppanuusmaataloushankkeita tai kumppanuusmaatiloja toimii kymmenkunta. Euroopassa jo yli miljoona ihmistä on tehnyt sopimuksen paikallisten viljelijöiden kanssa ja kumppanuusmaataloushankkeita on yli 6 000. Yhdysvalloissa kumppanuusmaatiloja on jo 12 000, ja siellä kumppanuusmaatalouden osuus maatalouden kokonaistuotoista on noin kymmenen prosenttia.

Ruokapiirin muodostaa ryhmä ihmisiä, jotka tilaavat yhdessä luomutuotteita tai muutoin eettisiä tuotteita suoraan maanviljelijöiltä tai jalostajilta välttäen ylimääräisiä välikäsiä ja jakavat niitä piirin jäsenille tilausten pohjalta esimerkiksi kerran kuukaudessa. Useimmiten ruokapiirien kautta saa paikallisten tuottajien perusraaka-aineita, kuten juureksia, vihanneksia, perunaa, jauhoja ja ryynejä sekä tukun kautta tilattuja pähkinöitä ja hedelmiä. Yleensä luomupiirit toimivat vapaaehtoisvoimin ja kulut katetaan pienillä tilaus- tai jäsenmaksuilla. Tällä hetkellä Suomessa toimii ainakin muutamia kymmeniä aktiivisia ruokapiirejä. Osa niistä on esimerkiksi korkeakoulujen opiskelijakuntien yhteydessä toimivia suurempia parinsadan henkilön ruokapiirejä ja tuttava- tai naapuriporukan ympärille syntyneitä 20–40 jäsenen luomupiirejä. 

REKO-ringit tuovat tuottajat ja kuluttajat yhteen Facebook-ryhmissä, jossa kyseisen ringin jäseniksi ilmoittautuneet tuottajat ilmoittavat saatavilla olevat tuotteet hintoineen ja kuluttajat voivat tehdä tilauksen kommentoimalla postausta. REKO-toreja järjestetään paikasta riippuen 1-4 kertaa kuukaudessa, usein esimerkiksi parkkipaikoilla, johon tuottajat kokoontuvat pariksi tunniksi kerrallaan. Kuluttajat hakevat tilaamansa ostokset toreilta suoraan jokaiselta tuottajalta, jolta hän on tuotteita tilannut. REKO-rinkien suosio on kasvanut viime vuosina räjähdysmäisesti. Rinkejä toimii eri puolilla Suomea lähes pari sataa ja asiakkaita on kymmeniä tuhansia. 

Maatilapuodit toimivat joidenkin maatilojen yhteydessä. Niistä voi ostaa tilan tuotteita ja joskus myös muita tuotteita. Maatilapuotien aukioloajat vaihtelevat: osa niistä on auki vain satokaudella tiettyinä kellonaikoina ja osa taas on “kylmäasemia”, jossa ei ole myyjää paikalla, vaan asiakas laskee itse ostostensa hinnan ja jättää sen kassalippaaseen.

Maatilatorit ovat etenkin amerikkalainen ilmiö (Farmer´s Market), jossa paikalliset tuottajat kokoontuvat torille myymään omia tuotteitaan. Suomessa ei yleensä ole varsinaisia maatilatoreja, vaan tavallisilla toreilla on mukana myös paikallisia ruuantuottajia myymässä omia tuotteitaan. Toreilla tilauksia ei tehdä etukäteen, vaan ostokset tehdään samaan tapaan kuin kaupassa. Torilla voit usein kuitenkin tavata tuottajan ja jutella hänen kanssaan, mikä ei kaupassa tavallisesti ole mahdollista. Monelle pieni- tai keskikokoiselle avomaan vihannestilalle torimyynti on tulonmuodostuksessa keskeisessä asemassa. 

Oletko sinä ostanut ruokaa jostain esitellyistä paikoista? Onko niitä paikkakunnallasi saatavilla? 

Suomi aloitti kaikkien oppilaiden maksuttomat ateriat ensimmäisenä maana maailmassa vuonna 1943. Maksuton kouluruoka tarjotaan nykyään Suomessa joka arkipäivä noin 900 000:lle koululaiselle ja opiskelijalle. 

Koulun tehtävänä on kasvattaa lapsista ja nuorista vastuullisia kansalaisia ja vastuullisuuden tulisi näkyä myös kouluruokailussa. Vastuullisessa kouluruokailussa myös kasviproteiinit tulevat tutuiksi ja samalla totutaan ajatukseen, että kasvisruoka ei ole erityisruokavalio, vaan aivan tavallista ruokaa ja normaali osa vastuullista ruokailua. Samalla kannustetaan julkisen ruokailun tarjoajia kehittämään herkullisia ja ravitsemuksellisesti täysipainoisia kasvisruokia.

Kouluruokailut on kirjoitettu osaksi valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jonka mukaan kouluruokailun tehtävänä on oppilaiden terveen kasvun ja kehityksen, opiskelukyvyn sekä ruokaosaamisen tukeminen. Kouluruokailun järjestämisessä otetaan huomioon ruokailun terveydellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen merkitys. Ruokailuhetkillä on tärkeä virkistystehtävä ja niillä edistetään kestävää elämäntapaa, kulttuurista osaamista sekä ruoka- ja tapakasvatuksen tavoitteita. Oppilaita kannustetaan osallistumaan kouluruokailun ja etenkin ruokailuhetkien suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin. 

Opetussuunnitelmien ohella kouluruokailujen suunnittelua ohjaa Valtion ravitsemusneuvottelukunnan kouluruokailusuositus. Sen mukaan kouluruokailussa keskeistä on oppilaiden osallisuuden vahvistaminen, terveyttä ja kestävää kehitystä edistävien lounaiden ja välipalojen tarjoaminen sekä koko ruokailuympäristön huomioiminen ja tapakulttuurin edistäminen. Tavoitteena on oppilaiden ruokaosaamisen karttuminen ja ruokatajun kehittyminen. Kouluruokailu on monialainen oppimiskokonaisuus, jolla on luonteva yhteys useisiin oppiaineisiin. 

Kestävän elämäntavan mukainen kouluruokailu nousee siis merkittävään rooliin niin opetussuunnitelmissa kuin kouluruokasuosituksessakin. Suomen Ilmastopaneeli tarjoaa yhden käytännön vinkin ohjeiden toteuttamiseen. Se suosittelee, että kouluissa tulisi tarjota kasvisruokaa joka päivä kaikille halukkaille ja vähintään kahdella aterialla viikossa kaikki söisivät kasvisruokaa. Lisäksi tulisi kiinnittää erityishuomiota kasvisruokaa koskeviin ennakkoluuloihin.

Isossa joukossa on paljon voimaa ja siksi pienelläkin lihan kulutuksen vähentämisellä kouluruokailussa on suuri vaikutus ympäristölle. WWF Suomi on laskenut, että jos jokaisessa Suomen koulussa olisi viikossa yksi kasvisruokapäivä lisää, säästyisi yli 2 000 000 eläimen henki. Tällä olisi myös merkittäviä ympäristövaikutuksia niin maan- ja vedenkäyttöön kuin ilmastopäästöihinkin.

Ruokakansalainen on on aidosti kiinnostunut ruuan laadun eri ulottuvuuksista – paitsi terveellisyydestä ja turvallisuudesta, myös jokaisen ihmisen oikeudesta ruokaan, ruuan eettisyydestä, reiluudesta, ympäristövaikutuksista ja kulttuurisuudesta. Lisäksi hän pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan kestävän ruokajärjestelmän puolesta. 

Omien kulutustottumusten muuttaminen vastuullisemmiksi on hyvä ensimmäinen askel kohti aktiivista ruokakansalaisuutta. Tällä muutoksella voit kuitenkin vaikuttaa vain yhden ihmisen kulutuspäätösten verran. Positiivinen kädenjälkesi maailmassa kasvaa, kun pyrit tavalla tai toisella muuttamaan myös muiden ihmisten kulutuspäätöksiin. Seuraavassa on esitelty joitakin ideoita ruokavaikuttamiseen:

Anna palautetta valmistajalle, kauppaan ja ravintolaan

Ruokajärjestelmän eri toimijoilla on paljon vaikutusta siihen, millaista ruokaa kaupoissa ja ravintoloissa myydään. Suomalaiset ovat kuitenkin usein melko ujoja antamaan palautetta ja pyytämään muutoksia tuotteisiin ja palveluihin, vaikka kehitysehdotuksia olisi mielessä useinkin. Palautteen antaminen ei tarkoita ylimielistä kettuilua. Ystävälliseen sävyyn tehdyt kehitysehdotukset ovat paljon parempi vaikuttamistapa. Palautetta voi antaa suoraan työntekijälle, valmiiden palautelomakkeiden kautta tai lähettämällä sähköpostia vaikkapa yhtiön johtajalle. Usein yritykset arvostavat rakentavaa palautetta ja koska saavat sitä sen verran vähän, laskevat yhden palautteen antajan edustavan jopa useiden satojen ihmisten mielipidettä. Mielipiteelläsi on siis todellakin merkitystä!

Valitse ruokakauppa, ravintola tai ruuan valmistaja, jonka tuotteita tai palveluita käytät usein ja mieti jokin kehitysehdotus tai ongelmakohta. Muotoile ehdotuksesi ystävälliseksi viestiksi ja lähetä se sopivalle vastaanottajalle (google auttaa yhteystiedon löytymisessä). Toivoisitko valikoimaan lisää kasvisvaihtoehtoja tai jonkin aivan tietyn tuotteen? Haluaisitko löytää kaupasta vastuullisen lähituottajan tuotteita? Voisivatko vastuulliset tuotteet olla paremmin esillä kaupassa tai ravintolan ruokalistalla? Pistä palaute menemään ja odota, milloin alkaa tapahtua!

Ole yhteydessä päättäjiin

Poliittisilla päättäjillä on yllättävän paljon valtaa siihen mitä syömme. Paikallispolitiikassa tehdään päätöksiä mm. siitä, millaista ruokaa syödään kunnan joukkoruokailuissa: kouluissa, päiväkodeissa, vanhustenpalveluissa ja sairaaloissa. Valtakunnanpolitiikassa taas tehdään koko maata koskevia päätöksiä esimerkiksi siitä millaista tuotantoa tuetaan. Samoin kuin yritykset, myös poliitikot arvostavat rakentavaa palautetta ja koska saavat sitä sen verran vähän, he laskevat yhden palautteen antajan edustavan jopa useiden satojen ihmisten mielipidettä. Mielipiteelläsi on siis todellakin merkitystä!

Mieti jokin ruokaan liittyvä kehitysehdotus tai ongelmakohta ja valitse kansanedustaja tai kunnanvaltuutettu, jonka toimialaan ehdotuksesi kuuluu ja jolle haluaisit asiasi esittää. Muotoile ehdotuksesi ystävälliseksi viestiksi ja lähetä se sopivalle vastaanottajalle (google auttaa yhteystiedon löytymisessä) sähköpostilla, sosiaalisessa mediassa tai vaikka postikorttina.

Kirjoita mielipidekirjoitus

Sanomalehdessä julkaistava mielipidekirjoitus on yllättävän tehokas keskustelunherättäjä. Hyvä mielipidekirjoitus koostuu nasevasta otsikosta, aiheen tiiviistä esittelystä, kirjoittajan aiheeseen liittyvän mielipiteen esittelystä sekä mielipiteen vakuuttavista perusteluista ja aiheeseen liittyvistä kehitysehdotuksista, eli kirjoittajan näkemyksestä siitä, mitä asialle pitäisi tehdä. Mitä isommalle yleisölle kirjoitus julkaistaan, sitä suurempi vaikutus sillä voi olla. Harjoittelun voi kuitenkin hyvin aloittaa pienelläkin levikillä. Mielipidekirjoituksen voi julkaista myös esimerkiksi koulun blogissa.

Vaikuta kouluruokaan

WWF Suomi on laskenut, että jos jokaisessa Suomen koulussa olisi viikossa yksi kasvisruokapäivä lisää, säästyisi yli 2 000 000 eläimen henki. Tällä olisi myös merkittäviä ympäristövaikutuksia niin maan- ja vedenkäyttöön kuin ilmastopäästöihinkin. Sillä, millaista kouluruokaa sinunkin koulussasi tarjotaan, on siis isoja vaikutuksia. 

Kouluruokailuun vaikuttamisella voidaan tarkoittaa joko sitä, millaista ruokaa koulussa tarjoillaan tai miten se tehdään. Selvitysten mukaan ruuan tarjoilutavoilla on isoja vaikutuksia siihen, mitä ihmiset syövät. Jos esimerkiksi linjaston alkupäässä on tarjolla kasvisruokaa, on melko todennäköistä että kasvisruuan menekki kasvaa. Eräs tärkeä teema on se, mitä tehdään päivän ylijäämä ruuille. Esimerkiksi Jyväskylän kouluissa hieno toimintatapa, jossa koulun naapuruston asukkailla on mahdollista nauttia kouluruoka-ateria edulliseen hintaan niinä päivinä, kun ruokaa on jäänyt yli.

Tee vastamainos

Vastamainokset ovat mainoksilta näyttävää yhteiskunnallista viestintää, mainosparodioita. Huumorin avulla, mainosten kieltä käyttämällä vastamainoksissa voidaan kommentoida kulutusyhteiskunnan ongelmia, kuten tuotannon ympäristöhaittoja, eettisiä ongelmia tai ihmisoikeusloukkauksia. Samalla vastamainos on kuuluva ja näkyvä puheenvuoro yksisuuntaisen mainostulvan keskellä. Ruokaa mainostetaan paljon ja vastamainokset ovat tehokas tapa osallistua ruoka-aiheiseen kulutuskeskusteluun, kun teokset julkaistaan somessa tai koulun tai vaikkapa paikallisen kirjaston seinillä näyttelynä.

Järjestä taidenäyttely vastuullisesta ruuasta

Taiteen avulla voidaan herättää katsojissa paljon ajatuksia, oli näyttelyssä mukana sitten valokuvia, vastamainoksia, meemejä, maalauksia, sarjakuvia, installaatiota, tai muita taideteoksia tai journalistisia ulostuloja. Valitkaa toteutustapa tai -tavat ja ottakaa kantaa kestävän ruuantuotannon ja -kulutuksiin näyttelyn avulla. Näyttelyn voi järjestää esimerkiksi koulun ruokalassa tai aulassa, tai paikallisessa kirjastossa tai galleriassa.

Järjestä pienemmille oppilaille oppitunti vastuullisesta ruuasta

Koulun isommat oppilaat ovat pienten oppilaiden parhaita esikuvia. Suunnitelkaa opetustuokio vastuullisen ruuan teemoista pienemmille oppilaille ja menkää pitämään se. Hyvä opetustuokio sisältää jonkin verran luennointia ja ainakin yhden ohjatun tehtävän, jonka pienet oppilaat voivat tehdä oppiakseen aiheesta lisää tekemisen kautta.

Someta ja juttele

Tutut ihmiset ja heidän mielipiteensä ja esimerkkinsä vaikuttavat omiin ajatuksiimme ja kulutusvalintoihimme kaikista eniten. Siksi myös sinun mielipiteesi ja kulutusvalintasi vaikuttavat oman tuttavapiirisi ajatusmaailmaan ja käytökseen. Tee siis omat ajatuksesi ja toimesi näkyväksi somessa! Jaa kuvia vastuullisista tuotteista joista pidät ja kerro miksi pidät niistä. Jaa hyviä reseptejä. Tee meemejä ja jaa niitä. Jaa videoita ja linkkejä kiinnostavista vastuulliseen ruokaan liittyvistä aiheista ja kerro miksi ne ovat mielestäsi tärkeitä. Samoista aiheista kannattaa keskustella kavereiden kanssa, perheessäsi ja harrastusporukassa myös kasvotusten.