Vastuullinen ruoka yhteiskuntaopin opetuksessa

Esimerkiksi suomalainen ruokajärjestelmä toimii tiiviissä yhteydessä muiden maiden ruokajärjestelmien kanssa. Ruokajärjestelmämme on osittain itsenäinen, osittain osa EU:ta ja samaan aikaan osa globaalia ruokajärjestelmää. Meille tuodaan ja meiltä viedään maataloustuotteita, ruuan raaka-aineita sekä valmiita elintarvikkeita eri puolille maailmaa ja eri puolilta maailmaa. 

Globaali ruokajärjestelmä koostuu monista osista. Järjestelmää ja sen eri osissa, eri puolilla maailmaa tehdyn työn määrää voi olla hankala hahmottaa. Hahmottamisen apuna voidaan käyttää seuraavia kysymyksiä pohtien vaikkapa Suomessa valmistettua viiden hedelmän mehua. Mitä raaka-aineita tuote sisältää? Mitä työvaiheita tuotteen valmistukseen kuuluu? Missä maissa raaka-aineet on tuotettu? Millaisia jalostuksen vaiheita tuotteen valmistukseen kuuluu? Minkälaisia ammattiryhmiä tuotteen valmistukseen on osallistunut? Mitä ympäristöjä, eläimiä, infrastruktuureja jne tuotentoprosesseihin kuuluu? Mitä hyviä ja huonoja vaikutuksia tuotannolla on? Miten voitot jakaantuvat? Miten ruuasta voisi tehdä kestävämmän?

Ruokajärjestelmän rakenne muuttuu jatkuvasti ja monimutkaisesta rakenteestaan huolimatta se on muutoksille melko herkkä, sillä siihen vaikuttavat niin yhteiskunnalliset-, kuin ympäristötekijätkin eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi maanviljelyn taloudellinen merkitys on viime vuosikymmeninä alkanut pienentyä huomattavasti suhteessa järjestelmän muihin osiin, eli viljelijät saavat ruuan hinnasta entistä pienemmän osan. Samaan aikaan suurten ruoka- ja rahoitusalan toimijoiden valta ja tuotot ovat kasvaneet. Yksilöiden kuluttajavalinnat ovat järjestelmän kehityksen yksi osa, mutta nykyinen järjestelmä ei ole muodostunut tällaiseksi pelkästään kuluttajien toiveesta. Kulutustamme nimittäin ohjaa paljon se, minkälaisesta ruuasta on tullut ja poliittisin toimin tehty halvempaa ja kilpailukykyisempää.

Nykyisessä järjestelmässä etäisyydet ovat usein pitkiä: ruoka tuotetaan entistä kauempana ja samaan aikaan kuluttaja etääntyy ruokajärjestelmästä ja hänen alkaa olla hyvin vaikeaa tietää missä ja miten ruoka on tuotettu. Vastuun hajaantuessa laajaan toimijoiden verkostoon voidaan riskinä nähdä, että ruuantuotannon sosiaalinen – ja ympäristövastuu eivät lopulta kuulu enää kenellekään. 

Kriitikoiden mukaan keskitetyn tuotannon ja suurten yritysten hallitsema nykyinen ruokajärjestelmämme tarvitsee mullistuksen siihen liittyvien eettisten ja ympäristöongelmien vuoksi ja koska se ei ole pystynyt ehkäisemään nälkää ja ravinnepuutoksia ihmisten ruokavaliossa edes nykyisissä melko vakaissa oloissa. 

Globalisaation vastavoimaksi onkin viime aikoina alkanut syntyä pienviljelijöiden yhteiskunnallisia liikkeitä (mm. globaali Via Campesina -liike) sekä muita paikallisia, vaihtoehtoisia ruokaverkostoja, joissa halutaan panostaa ympäristön hyvinvointiin, kestävään maatalouteen, tuottajien oikeudenmukaisempaan asemaan kansainvälisillä markkinoilla ja eläinten oikeuksiin. Suomessa näitä uusia paikallisia ruokajärjestelmiä on alettu rakentaa esimerkiksi kumppaanuusmaatalouksien varaan. 

Syyt ruokajärjestelmän ongelmien taustalla ovat erilaisia eri puolilla maailmaa ja siksi myös ratkaisut vaihtelevat paikallisesti. Tilanteeseen vaikuttavat mm. maan väestönkehitys, kaupunkien koko ja kaupungistumisen nopeus. Paikalliset ruokajärjestelmät ja pientuotanto voivat olla ympäri maailmaa ruokaturvan tae, sillä hyvin toimiessaan ne synnyttävät monipuolista työllisyyttä ja vaurautta ympärilleen. Varsinkin köyhyyden lieventämisessä ja ruokaturvan rakentamisessa pienviljelyn tukeminen on kiistämättömän tärkeää. Toisaalta, jos maan ruokajärjestelmä ei ole enää pitkään aikaan perustunut pienviljelijöiden tuotantoon, ei paluu tällaiseen tuotantoon ole välttämättä hedelmällistä. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että pienviljelyn tukemisen tarkoituksena ei yleensä ole globaalin ruokajärjestelmän hylkääminen kokonaan. Kansainvälinen kauppa voi edelleen täydentää paikallistuotantoa, kunhan se vain ei heikennä sitä.

Koko ruuantuotantojärjestelmämme on valtavien muutoshaasteiden edessä. On sekä vähennettävä ruuantuotannon ja kulutuksen haitallisia ympäristövaikutuksia että sopeutettava tuotanto tapahtuviin ympäristömuutoksiin, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttamiin säävaihteluihin ja muutoksiin kasvukausien pituudessa. 

Valtioneuvoston selonteossa ruokapolitiikasta (Ruoka2030) määritellään Suomen tulevaisuuden ruokavisio seuraavasti: ”Vuonna 2030 suomalaiset kuluttajat syövät kestävästi ja eettisesti tuotettua kotimaista, maukasta, terveellistä ja turvallista ruokaa. Kuluttajilla on kyky ja mahdollisuus tehdä tietoisia valintoja. Elintarvikkeiden kysyntään vastaa läpinäkyvä, osaava, joustava sekä kansainvälisesti kilpailukykyinen ja kannattava ruokajärjestelmä. Alan kasvua ja kehitystä tukee hyvin koordinoitu korkean tason tutkimus-, kehitys- ja innovaatio- sekä opetustyö. Alan markkinointi- ja vientiosaaminen on hyvällä tasolla. Suomi on vahva korkealaatuisten ja turvallisten elintarvikkeiden ja elintarvikeosaamisen vientimaa.” 

Kun teksti on otsikoitu sanoilla “Kohti kestävää ruuantuotantoa”, olisi mukavaa päästä lukemaan siitä, millaisia nämä uudet maataloustuotannon toimintatavat ovat ja mitä niiden toteuttamiseen vaaditaan. Valitettavasti olemme tällä hetkellä vasta siinä tilanteessa, jossa tiedämme suurin piirtein millaisia asioita uusissa toimintavoissa tulisi huomioida ja erilaisia vaihtoehtoja kokeillaan eri puolilla maailmaa. Ihmismieli rakastaa one-size-fits-all -tyyppisiä ratkaisuja, joissa kehitetään yksi toimintatapa, joka sitten otetaan käyttöön kaikkialla maailmassa. Sen verran osaamme jo sanoa, että koko maapallon kattavaa reseptiä ruuantuotantotapojen muutokseen ei ole, vaan muutokset on sovitettava paikallisiin ympäristöihin niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa – sekä ympäristön näkökulmasta, sosiaalisesti, että taloudellisesti, jotta voidaan turvata tasa-arvoinen yhteiskuntien kehitys ja ruokaturva kaikille pallomme asukkaille.

Maailman ruokajärjestelmä on niin monimutkainen, että laajojen muutosprosessien tarkka suunnittelu on hyvin vaikeaa. Siksi kokonaisvaltaisen muutosprosessin suunnittelun sijaan huomio kannattaa kohdistaa ruokajärjestelmämme tiettyihin avainkohtiin, joihin tarttumalla muutoksia voisi olla mahdollista saada aikaan. Näitä ovat esimerkiksi kansainvälisen kaupankäynnin sopimukset ja instituutiot, ruuantuotannon tukimuodot, alkutuottajien oikeudet, kehitysyhteistyön määrä ja muodot sekä taloudellisten voittojen jakautuminen ruokaketjun toimijoiden välillä. Myös kun tehdään muutoksia vaikkapa arkisiin tuotannon menetelmiin tai tehdään töitä ruuantuotannon ympäristövaikutusten parissa, olisi järjestelmän muutosta kyettävä tarkastelemaan sirpaleisten näkökulmien sijaan hyvin kokonaisvaltaisesti.

Ruuantuotannon tulevaisuudesta puhuttaessa keskusteluun nousevat usein mitä mielikuvituksellisemmat tekniset härvelit: vertikaaliviljelmät, rakennusten katoille sijoitettavat ruokareaktorit ja kellarien syvyyksissä ilmassa kasvavat perunat. Nämä teknologiset utopiat ovat osittain jo nykypäivää ja tällaisille keinoilla voi olla paikkansa etenkin suurkaupunkien ruokahuollon kannalta. Niihin liittyvästä innostuksesta huolimatta on erittäin epätodennäköistä, että ruokajärjestelmämme tulisi koskaan nojautumaan valtaosin tällaisten teknologisten innovaatioiden varaan. Ruuantuotannon mittakaava maailmassa on niin valtava, että etenkin hiilihydraattien tuotannossa auringonvalon voimalla toimivasta peltoviljelystä tullaan tuskin koskaan luopumaan. Samalla on muistettava, että miljoonat ihmiset saavat tällä hetkellä elantonsa maanviljelystä tai kalastuksesta. Miten käy heidän toimeentulonsa, jos maasta ja meristä riippuvainen ruuantuotanto lopetetaan? Kädenvääntöön matalan ja korkean teknologian tuotantotapojen paremmuudesta ei kuitenkaan kannata jäädä liiaksi jumiin.

On selvää, että tulevaisuuden ruuantuotantotapojen täytyy olla sekä vähemmän energiaa ja luonnonvaroja kuluttavia, että paremmin paikallisiin oloihin sopeutuvia. Eri toimijat käyttävät erilaisia termejä kuvaamaan uudenlaisia tuotantotapojaan. Käytössä on sanoja kuten agroekologia, regeneratiivinen maatalous, ilmastoviisas maatalous, hiiliviljely ja kestävä tehostaminen. Termit ovat osittain päällekkäisiä, mutta painotukset tuotantotavoissa vaihtelevat. Osa keskittyy erityisesti maaperäeliöstön hoitamiseen, osa maan hiilivarantojen elvyttämiseen ja osa taas tuotannon kasvihuonekaasupäästöjen poistamiseen. Missään uusista tuotantotavoista ei kuitenkaan käytetä standardisoitua menetelmien joukkoa (vrt. luomu-viljely). Sen sijaan tavoitteena on löytää parhaat tavat omien päämäärien saavuttamiseen.

Kestävän tuotannon takaamiseksi on muistettava myös, että uusien toimintatapojen kehittäminen ja käyttöönotto vaatii viljelijöiltä paljon. Miten pidämme huolta viljelijöiden jaksamisesta ja  heidän riittävästä tulotasostaan myös kokeilujen epäonnistuessa? Millaisia investointeja uudet toimintatavat vaativat ja kuinka paljon? Entä mitä muita resursseja tarvitaan uusien toimintatapojen käyttöönottoon?

Valtion omavaraisuudella tarkoitetaan sitä, kuinka paljon kyseisen valtion alueella käytettävistä materiaaleista saadaan valtion alueelta ja kuinka paljon niitä joudutaan tuomaan maahan muualta. Omavaraisuuden ohella puhutaan usein myös kotimaisuusasteesta. Ruokaomavaraisuudesta puhuttaessa tarkoitetaan siis sitä, kuinka suuri osa kansalaisten kuluttamasta ruuasta tuotetaan valtion alueella. Lisäksi ruokaomavaraisuuteen kuuluvat maatalouden tuotantopanokset.

Suomen liityttyä Euroopan unioniin omavaraisuutta ryhdyttiin tarkastelemaan kansallisen tason lisäksi myös koko EU:n tasolla. Suomi on tällä hetkellä kulutetun ruuan näkökulmasta melko omavarainen, mutta joudumme tuomaan ulkomailta suuren osan ruuan tuotantopanoksista, eli energiasta, rehuista, lannoitteista ja maatalouskemikaaleista. Kun otetaan huomioon vienti ja tuonti sekä ruuantuotannossa tarvittavien tuotantopanosten tuonti, on ruokamme kotimaisuusaste noin 78 prosenttia.

Suomessa maatalouden omavaraisuudesta puhutaan julkisessa keskustelussa etenkin liittyen eläintuotantoon. Monet viljelykäytössä olevat suomalaiset maat eivät sovellu muun kuin nurmen kasvattamiseen. Ihmiset eivät syö nurmea, mutta eläintuotannon kautta nurmien tuottama energia saadaan muutettua ihmisravinnoksi kelpaavaksi. Tällä on merkityksensä alueelliselle työllisyydelle lisäksi juuri ruokaomavaraisuudellemme, jos emme enää voisikaan luottaa globaalin ruokajärjestelmän toimivuuteen.

Toisaalta naudanlihan kulutus on Suomessa tällä hetkellä niin suurta, että viidennes kulutetusta lihasta tuodaan muualta. Kanoille ja sioille syötettävän valkuaisrehun omavaraisuusaste on Suomessa vain 15%. Suomalainen eläintuotanto on siis nykyisellään hyvin riippuvainen maailman proteiinirehuntuotannosta. Vaikka eläintuotannolla tulee aina olemaan paikkansa suomalaisessa ruokaomavaraisuudessa, tekevät nykyiset kulutus- ja tuotantomäärät kestävät toimintatavat vaikeiksi.

Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen yhteisessä RuokaMinimi-hankkeessa selvitettiin sitä, miten kävisi suomalaisen maatalouden, jos lihansyöntiä vähennettäisiin Suomessa huomattavasti. Selvityksessä kävi ilmi, että Suomen ruokaomavaraisuus ei juuri kärsisi, vaikka suomalaiset vähentäisivät lihan kulutusta puoleen tai jopa kolmasosaan nykyisestä. Tämä kuitenkin edellyttää elintarvike- ja maatalousalalla erittäin merkittäviä investointeja kasvintuotannon ja -jalostuksen lisäämiseksi. Se edellyttää myös uusien tuotteiden kehittämistä ja kattavien arvoketjujen luomista.

Ilmastonmuutos mullistaa väistämättä ruuan maailmankauppaa ja globaalia työnjakoa ruokajärjestelmässä, kun nykyiset hedelmälliset viljelyalueet muuttuvat vähemmän tuottaviksi ja jollain alueilla ruuantuotannosta tulee jopa mahdotonta. Monista nykyisistä ruokaa vievistä maista voikin tulla ruuan tuojia. Tämä tekee omavaisuuskysymyksen entistä ajankohtaisemmaksi sekä Suomessa että koko maailmassa.

Normaalioloissa Suomen maatalous pystyy vastaamaan hyvin kuluttajien tarpeisiin. Tällä hetkellä oma ruuantuotantomme ja tuonti yhdessä varmistavat, että markkinoilla on kaikille Suomessa asuville tarpeeksi ruokaa. Kotimaisen maataloustuotannon ja ruuanjalostuksen ylläpito on kuitenkin tärkeää mm. siksi, että tuotanto riittää myös mahdollisissa kriisitilanteissa, kuten tuontielintarvikkeiden hankintavaikeuksien pitkittyessä.

Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Winland-hankkeessa tarkasteltiin Suomen energia-, ruoka- ja vesiturvallisuutta seuraavien kysymysten ohjaamana: 1) Miten energiaan, ruokaan ja veteen liittyvät muutospaineet sekä niihin kytkeytyvät poliittiset päätökset vaikuttavat Suomen kokonaisturvallisuuteen tulevaisuudessa ja tähän liittyen, 2) Miten edistämme yhteiskuntamme kykyä selvitä muutoksista? Hankkeen ruokaosiossa tutkittiin sitä, miten Suomi voisi vaikuttaa positiivisesti globaalien luonnovarojen käyttöön ruokajärjestelmän kautta. Tutkimuksessa tarkasteltiin erityisesti sitä, miten Suomi voisi vähentää ruuankulutuksen piiloveden tuontia ja kasvattaa ruuantuotannon piiloveden vientiä maailman markkinoille.

Tutkimuksessa selvisi, että Suomen on mahdollista korvata tärkeimmät tuontikasvit (riisi, soija ja rypsi) kotimaisella tuotannolla (ohra ja kaura, pavut ja herneet, kotimainen rypsi ja rapsi). Tällöin Suomi monipuolistaisi kotimaista viljelykiertoa, vähentäisi piiloveden tuontia eikä näiltä osin ulkoistaisi ruuantuotannon ympäristövaikutuksia. Lisäksi Suomi voisi hyödyntää rikkaita vesivarojamme sekä vajaakäyttöistä viljelymaata kotimaiseen rehutuotantoon, ja kasvattaa vesi-intensiivisten tuotteiden kuten nautakarjan tuotantoa vientiin. Tällöin tuotanto keskittyisi sille sopiville alueille ja globaaleja niukkoja luonnonvaroja voitaisiin säästää. Viennin maksimointi saataisiin vähentämällä kotimainen lihankulutus enintään ravitsemussuositusten tasolle. On hyvä huomioida, että tutkimus keskittyi piiloveteen, eikä tuotannon ilmastovaikutuksia juuri huomioitu.

Ruokaturva koostuu neljästä osa-alueesta, jotka eivät ole päällekkäisiä, vaikka Suomen näkökulmasta siltä voisi vaikuttaa. Osa-alueet ovat 1) ruuan saatavuus, 2) ihmisten mahdollisuus saada ruokaa, 3) ruuan saatavuuden ja saantimahdollisuuksien jatkuvuus ja 4) ruuan laatu, sopivuus ja ravitsevuus. Ruuan saatavuus voidaan hoitaa valtion oman tuotannon, varastojen ja/tai tuonnin avulla. Ruokaturvan toteutuminen edellyttää myös sitä, että ihmisillä on varaa hankkia ruokaa ja että ruoka on turvallista ja ravitsevaa sekä vastaa ihmisten tarpeita. Jatkuvuudella tarkoitetaan sitä, että on olemassa jonkinlainen varmuus siitä, että ruokaa on saatavilla paitsi nyt, myös tulevaisuudessa. Ruokaturva ei toteudu, jos huomisesta tai ensi vuodesta on epävarmuutta. Konfliktit ja äärimmäiset sääilmiöt vaarantavat juuri ruokaturvan jatkuvuuden.   

Ravitsemusturvan käsite on lähellä ruokaturvan määritelmää, mutta siinä korostetaan erityisesti ruuan ravitsemukselliseen laatuun liittyviä asioita. Pelkän energiansaannin sijaan seurataan ihmisten ravitsemustarpeiden toteutumista, kuten valkuaisaineiden, vitamiinien ja kivennäisaineiden saantia ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Usein ravitsemusturva lasketaan ruokaturvan osaksi.

Maailmassa tuotetaan tälläkin hetkellä riittävästi ruokaa kaikille ihmisille, mutta ruoka jakautuu maailmassa epätasaisesti. Nälkä voi olla määrällistä, jolloin ruokaa ei ole tarpeeksi tai laadullista, jolloin ruokaa on määrällisesti tarpeeksi, mutta se on liian yksipuolista eikä siitä saa kaikkia tarvittavia ravintoaineita. Maailman ruokajärjestö FAO:n mukaan maailmassa oli vuonna 2018 yli 800 miljoonaa nälästä kärsivää ihmistä. Luku kuvaa kuitenkin vain äärimmäistä kalorien puutetta ja todellisuudessa kalorivajeesta kärsii jopa 1,5 miljardia ihmistä, ja ravintoaineiden puutteesta jopa 3 miljardia ihmistä. VIimeiseen lukuun liittyy se, että liiallinen energiansaanti ja liikalihavuus liittyvät yhä useammin yhteen vajaaravitsemuksen kanssa, kun köyhällä väestöllä on varaa ostaa ainoastaan halvempaa roskaruokaa.

Tällä hetkellä ruokapulan ja nälänhätien taustalla on mm. konflikteja sekä poikkeuksellisia luonnonoloja, kuten kuivuuskausia. Joskus nälkä ja vajaaravitsemus liittyvät suoranaiseen ruuan puutteeseen, mutta läheskään aina näin ei ole. Nälästä kärsitään myös sellaisilla alueilla, joista viedään ruokaa ulkomaille. Tämän vuoksi puhutaan laajemmin ruokaturvattomuudesta. Sen ytimessä on köyhyyttä, kyvykkyyksien, turvaverkkojen ja rakenteiden puutetta ja tuottajien kehno yhteiskunnallinen asema. Ihmisillä tulisi olla mahdollisuus hankkia ravitsevaa ja terveellistä ruokaa sekä keinot ja tarvittava osaaminen säilyttää ja valmistaa ruokaa turvallisesti. Lisäksi tuottajien on voitava myydä tuotteitaan reilulla hinnalla. Juuri näihin liittyvät ruokajärjestelmän suurimmat ongelmat. 

Maailman nälkää ei voiteta lisäämällä tuotantoa, mutta riittävä määrää ruokaa maailmassa ei auta, jos se on nykyisellä tavalla väärässä paikassa ja väärissä käsissä.  Ratkaisuja ongelmaan olisi haettava paikallistuotannon kestävyyttä tukemalla ja paikallisista ruokaketjuista. Hyvin toimiva pientuotanto ja paikalliset ruokaketjut synnyttävät ympärilleen työllisyyttä ja varallisuutta. Paikallinen ruokatalous on siksi ruokaturvan tae. Täydellistä alueellista omavaraisuutta ei kuitenkaan kannata pitää päämääränä, sillä ruuan maahantuonti on usein välttämätöntä täydentämään paikallista tuotantoa ja tasaamaan satovaihteluita. 

Globaalista kaupasta puhuttaessa yksittäisen ihmisen rooli siinä saattaa helposti unohtua. Jos tavoitteena on kestävä maailma, tulisi nykyisen maailmankaupan rakenteita pystyä muuttamaan ratkaisevasti. Nykyisessä ruokajärjestelmässä pienviljelijöiden asema on taloudellisesti ja poliittisesti alisteinen, mistä seuraa se, että merkittävä osa maailman pahimmin ruokaturvattomista ihmisistä on itse ruuan tuottajia. Siksi täytyy sekä parantaa heidän mahdollisuuksiaan että kehittää sellaisia uusia ruoantuotannon tapoja, jotka soveltuvat heidän oloihinsa ja ovat ympäristön näkökulmasta kestäviä.

Ilmastonmuutoksen seurauksena monet nykyiset keskeiset ruuantuotantoalueet muuttuvat viljelylle epäsuotuisammiksi, ja joillain alueilla ruoantuotannosta voi tulla jopa mahdotonta. Tämä mullistaa ruoan maailmankauppaa ja siihen liittyvää globaalia työnjakoa väistämättä. Monista nykyisistä ruokaa vievistä maista voi tulla etupäässä ruokaa tuovia maita, mikä lisää suhteellisen omavaraisuuden merkitystä koko maailmassa. Tämä ei tarkoita ruuan maailmankaupan loppua, mutta monien köyhempien maiden syvenevä tuontiriippuvuus ja oman tuotannon heikkeneminen on katastrofaalinen yhdistelmä ilmastonmuutoksen maailmassa.

Maataloustuotannon kustannusten ohella ruuan hintaan vaikuttavat mm. maatalouspolitiikka, tuet ja verotus, sekä kaupan kilpailu. Eri toimijoilla on ruuan tuotantoketjuissa eri määrä taloudellista valtaa. Suomessakin elintarvikemarkkinoilla on epätäydellistä kilpailua. Vähittäiskaupalla on ylivoima suhteessa elintarviketeollisuuteen ja maatalouteen, eli kauppa saa tuotteiden hinnasta muita jopa selvästi suuremman osan. 

Hintakeskustelussa on aina kyse myös siitä, mitä asioita arvostamme ja mihin haluamme rahamme käyttää. 1950-luvulla suomalaiset käyttivät tuloistaan ruokaan n. 30 %, kun nykyään osuus on vain reilu 10 %. Ruuan hinta ei siis ole noussut lainkaan samaa vauhtia ostovoimamme kasvun kanssa. Toisaalta ruuantuotannon ympäristövaikutusten kustannuksia ei nykyisellään sisällytetä täysimääräisesti elintarvikkeiden hintaan, joten todellisuudessa maksamme ruuasta oikeastaan liian vähän.

Kuluttajan on hyvä muistaa, että kaupassa näkyvät ruokatuotteiden hinnat eivät useinkaan ole todellisten kustannusten mukaisia ja toisaalta maataloustuottaja saa yleensä vain pienen osan tuotteen hinnasta. Kuluttajan olisikin tärkeää saada läpinäkyvämmin tietoa tuotteen alkuperästä ja hinnan jakaantumisesta

Maanviljely ja maailmankauppa kehittävät alueita eri puolilla maailmaa ja tuovat ihmisille tuloja, jos ne tehdään kestävästi. Maatalouden kestävyyteen liittyy tällä hetkellä kuitenkin monenlaisia haasteita, joista sosiaaliset ja ihmisoikeuksiin liittyvät ongelmat ovat yksi esimerkki. Sekä tuotannon hyvät että huonot puolet koskettavat yksilöiden lisäksi kokonaisia yhteisöjä, sillä vaikutukset näkyvät työntekijöiden lisäksi myös heidän asuinympäristössään ja läheisten arjessa.

Oikeus oikeudenmukaisiin työoloihin ja riittävään elintasoon on ihmisoikeus. Huonoja työoloja esiintyy kuitenkin kaikissa ruuan tuotantoketjujen vaiheissa: maataloudessa, teollisuudessa ja kaupassa. Epäkohdat näkyvät mm. elämiseen riittämättöminä palkkoina, liian pitkinä palkattomina ylitöinä ja työturvallisuuden puutteina. Työntekijät voivat myös altistua vaarallisille kemikaaleille ja joutua työskentelemään vaarallisen huonokuntoisissa rakennuksissa. Työturvallisuuden ja oikeudenmukaisen palkan vaatiminen voi olla vaikeaa. Ammattiliittoihin liittyminen ei välttämättä ole mahdollista lakien tai painostuksen vuoksi tai työntekijöitä painostetaan eroamaan niistä. Kuluttajille työntekijöiden huonot palkat ja kurjat työolot näkyvät usein ruuan liian halpana hintana.

Lapsityön käyttäminen on erityinen esimerkki työntekijöiden oikeuksien riistämisestä. Se on kiellettyä kaikkialla maailmassa ja selvästi lasten oikeuksien vastaista, mutta maatalous on silti suurin lapsityövoiman käyttäjä. Perheet saattavat velvoittaa lapsensa peltotöihin, jos aikuisten oma työ ei riitä tuomaan riittävää elantoa perheelle, mutta lapsia myös myydään ja siepataan töihin. Työtä tekevät lapset eivät pääse kouluun, työpäivät ovat pitkiä ja työ voi olla vaarallista. Myös aikuisia orjuutetaan edelleen. Nykyajan orjatyöläiset eivät voi kieltäytyä työstä joko taloudellisista syistä tai väkivallan uhan takia. Pitkien työpäivien aikana ei ole mahdollisuutta ruokaan tai lepoon. Työ voi olla vaarallista, eikä siitä ole mahdollisuutta paeta. Lapsi- ja orjatyötä esiintyy ruuantuotannossa mm. kahvin, suklaan, sokeriruo´on, riisin ja palmuöljyn tuotannossa sekä kalastusalalla ja karjataloudessa. 

Seuraavassa infografiikassa käsitellään lapsityövoiman käyttöä suklaan tuotannossa.

Laajamittaisesta ruuan tehotuotannosta huolimatta pienviljelijät tuottavat tänäkin päivänä suurimman osan maailman ruuasta. He kuitenkin joutuvat jatkuvasti kamppailemaan toimeentulonsa puolesta, sillä he eivät voi vaikuttaa ruuan maailmanmarkkinahintojen vaihteluun tai siihen millä tavoin ruuasta käydään kauppaa. Vaikka he saisivat omat satonsa kasvamaan, ei heidän oma taloudellinen tilanteensa välttämättä parane, jos tuottajien tuotteistaan saama hinta samaan aikaan laskee. Globaalin tuotannon lisäämiseen keskittyvä politiikka saattaakin heikentää viljelijöiden olosuhteita ja pahimmillaan kasvattaa ruokaturvattomuutta.

Myös ympäristömuutokset, kuten ilmastonmuutoksen vaikutukset sääoloihin ja siten viljelyolosuhteisiin vaikuttavat työntekijöiden oloihin etenkin maataloudessa. Intiassa on uutisoitu jopa kymmenientuhansien maanviljelijöiden tehneen itsemurhan, kun tuotannon kannattavuus on huonojen satojen vuoksi romahtanut ja ajanut viljelijät taloudelliseen umpikujaan. 

Myös Suomessa moni viljelijä voi huonosti osittain samoista syistä. Maatalouden kannattavuuden lasku, tuotteiden halpuutus ja näistä aiheutuneet talousvaikeudet ovat meilläkin nostaneet esiin viljelijöiden henkiseen hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä. Viljelijöitä kuormittavat mm. jaksamisongelmat, taloudelliset huolet ja psyykkinen stressi. Niitä aiheuttavat byrokratia, työn sitovuus, taloudelliset huolet ja epävarmuus. Isot investoinnit, erikoistuminen sekä erilaiset paperityöt ja tarkastukset ovat lisänneet työmäärää. Ongelmat saattavat heijastua myös ihmissuhteisiin ja tuotantoeläinten kohteluun. Usein eläinsuojelutapausten taustalla on tuottajan talousvaikeudet ja jaksaminen. Apua voi hakea esimerkiksi Maatalousyrittäjien eläkelaitos Melan Välitä viljelijästä -projektin kautta. https://www.mela.fi/fi/tyohyvinvointi/valita-viljelijasta

Yritysten yhteiskuntavastuu tarkoittaa yritysten vastuuta huolehtia toimintansa aiheuttamista ympäristövaikutuksista ja tuotteen valmistukseen osallistuvien ihmisten oikeudenmukaisesta kohtelusta sekä yritystoiminnan taloudellisesta kestävyydestä. Lakien ja kansainvälisten normien noudattaminen on vastuullisen liiketoiminnan lähtökohta. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen on tällä hetkellä yrityksille kuitenkin osittain vapaaehtoista. Vastuullinen yritys pyrkii toimimaan lakien minimivaatimuksia eettisemmin, eli esimerkiksi minimoi toimintansa kielteisiä ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutuksia.

Suomessa on monelta osin erittäin korkeatasoinen ihmisoikeuksia suojaava kansallinen lainsäädäntö. Yritykset kuitenkin toimivat entistä useammin myös sellaisissa maissa, joissa valtio ei turvaa kansainvälisesti tunnustettujen ihmisoikeuksien toteutumista. Monet suomalaiset yritykset huolehtivat toimintansa ihmisoikeusvaikutuksista asianmukaisesti, jotta voivat vastata asiakkaidensa ja sijoittajiensa odotuksiin. Kaikki yritykset eivät kuitenkaan toimi samalla tavalla. Ihmisoikeuksia polkemalla on mahdollista saada jopa kilpailuetua, sillä esimerkiksi tuntemattomista oloista, lapsi- tai pakkotyöllä tuotettuja raaka-aineita voi usein ostaa nopeammin ja halvemmalla.

Jotta yritysvastuu voisi toteutua, tarvitaan valvontaa, seurantaa ja monenlaisia muita toimenpiteitä, jotka vaativat yrityksiltä aikaa, energiaa ja kiinnostusta kantaa vastuu myös kotimaan rajojen ulkopuolella. Vastuullisella yrityksellä on käytössään asianmukaiset prosessit toimintansa kielteisten ihmisoikeusvaikutusten tunnistamiseksi, välttämiseksi ja vähentämiseksi.

Sertifikaatit (mm. luomu ja Reilu kauppa) ovat eräs tapa, jolla yritykset voivat viestiä vastuullisuudesta tuotantonsa jossakin vaiheessa.

Kiertotaloudessa resurssit säilytetään taloudessa silloinkin, kun tuote on saavuttanut käyttöikänsä lopun. Tavoitteena on suunnitella ja valmistaa tuotteet siten, että ne pysyvät käytössä ja kierrossa mahdollisimman pitkään. Siirtyminen kiertotalouteen edellyttää muutoksia aina tuotteen suunnittelusta uusiin liiketoiminta- ja markkinointimalleihin sekä kulutuskäyttäytymiseen. Nimestään huolimatta kiertotalous ei ole erillinen talous, vaan monialainen ja mittava muutos toimintatavoissa. Kiertotalous sekoitetaan usein kierrätykseen, vaikka vaikka itse asiassa kierrätys on vain pieni osa kiertotaloutta. Kierrätyksessä tavoitteena on löytää käyttötarkoituksia jo syntyneelle jätteelle, ei siis lähtökohtaisesti estää jätteen syntyä.

Sitra julkaisi vuonna 2016 Suomelle kiertotalouden tiekartan vuosille 2016-2025. Sen mukaan Suomen kiertotaloutta tulisi edistää viidellä painopistealueella, joista kestävä ruokajärjestelmä on yksi. Neljä muuta painopistettä ovat metsäperäiset kierrot, tekniset kierrot, liikkuminen ja logistiikka sekä yhteiset toimenpiteet. Viimeinen kohta on mukana tiekartassa, jotta muistetaan että systeemiseen muutokseen tarvitaan aina mukaan lainsäätäjää, yrityksiä, yliopistoja ja tutkimuslaitoksia, kuluttajia ja kansalaisia sekä elinvoimaisia alueita. Tiekartta päivitettiin vuonna 2019 ja päivityksessä tunnistettiin vielä keskeiset tahot, jotka tarvitaan mukaan muutoksen aikaansaamiseksi. Tahot ovat valtio, kaupungit ja kunnat, yritykset, kansalaiset.

Tiekartan mukaan kestävässä ruokajärjestelmässä ruuan tuotannon ja kulutuksen ympäristö- ja ilmastovaikutukset ovat mahdollisimman pienet. Syömme sen mitä tarvitsemme ja hävikin synty järjestelmässä on mahdollisimman pientä. Myös ruokajärjestelmässä syntyviä erilaisia sivuvirtoja pyritään hyödyntämään. Näitä voivat olla esimerkiksi olki, naatit, teurasjätteet ja teollisuuden hukkalämpö. Sitra hahmottaa kestävän ja kiertotalouden mukaisen ruokajärjestelmän toimivan seuraavanlaisella tavalla:

Alkutuotanto. Ruuan kasvatuksessa painotetaan kierrätyslannotteita ja käytetään luonnonvaroja viisaasti. Villikalalla vankka rooli.

Materiaalin prosessointi. Kun raaka-aineista tehdään ruokatuotteita, niiden ravintoarvot säilytetään mahdollisimman hyvin. 

Valmistava teollisuus. Ruokateollisuus käyttää raaka-aineet valmistuksessa tarkasti, jotta ei synny ruokahävikkiä. Tuotteet pakataan energiatehokkaasti. 

Jakelu. Ruokatuotteiden elinkaaren ympäristöjalanjälkeä pienennetään: Kuormia yhdistetään ja kuljetetaan vähäpäästöisesti lyhyitä matkoja. 

Kauppa. Asiakkaille on tarjolla kestäviä vaihtoehtoja ja kauppa omilla toimillaan minimoi ruokahävikkiä. 

Yritykseltä yritykselle. Ruokapalveluissa tarjotaan aktiivisesti kestäviä vaihtoehtoja ja hyödynnetään kaikki raaka-aineet niin, ettei hävikkiä synny. 

Kuluttaja. Ruokavalion perustana ovat ekologisesti kestävämmät vaihtoehdot, esimerkiksi sesonki- ja kasvisruoka. 

Käyttö. Syömme ravinteikasta ruokaa sen verran kuin tarvitsemme – ruokaa ei jää yli hävikiksi ja biojäte kierrätetään. 

Elinkaari jatkuu uudessa kierrossa. Tuotantoketjun ja kulutuksen biojäte saa uuden elämän biopolttoaineissa ja -lannoitteissa.  

Jotta tällaiseen ruokajärjestelmään päästäisiin Suomessakin, tarvitaan Sitran mukaan ainakin seuraavanlaisia politiikkatoimia:

• luodaan orgaanisten kierrätysravinteiden markkinaa
• minimoidaan ruokahävikki poistamalla esteet ja luomalla kannusteita
• tuetaan maataloudessa biokaasujärjestelmiä ja muita uusiutuvan energian ratkaisuja fossiilisten polttoaineiden käytön sijaan

Ihannetilanteessa ruokapolitiikkaan sitoutuvat kaikki ruokajärjestelmän toimijat (esim. viljelijät, jalostajat, jakelijat, kuluttajat) ja hallinnon tahot (esim. maa- ja metsätalous-, ympäristö-, työvoima ja elinkeino-, opetus- ja kulttuuri-, sosiaali- ja terveys- sekä valtionvarainministeriö) ja joka antaa raamit ruokaan liittyvien sektoripolitiikkojen toteuttamiselle. Tällöin sektorikohtaiset päätökset ja toimet toteuttaisivat yhteisiä ruokapolitiikan tavoitteita, eivätkä vain oman sektorinsa tavoitteita. 

Viimeisellä hallituskaudella maa- ja metsätalousministeriön asettama ruokapolitiikan neuvottelukunta kehitti ja koordinoi ruokaan liittyvien politiikkojen toteuttamista valtionhallinnossa. Neuvottelukunnassa oli edustajia ministeriöistä, tuottaja-, neuvonta- ja luonnonsuojelujärjestöistä sekä kaupan ja teollisuuden aloilta. Neuvottelukunnan tehtävänä oli edistää ruokapoliittista yhteistyötä ruokajärjestelmän toimijoiden kesken. Käytännössä kokonaisvaltaiseen ruokanäkemykseen pyrkivässä ruokapolitiikkatyössä ollaan Suomessa vasta alussa ja kehitettävää riittää vielä paljon, jotta vältytään vielä tällä hetkellä toisinaan tapahtuvilta keskenään ristiriitaisilta päätöksiltä ja eri toimijat ja hallinnonalat alkavat sen sijaan tehdä työtä kohti yhteisiä päämääriä. 

Yhteiskunnalliseen ruokakeskusteluun osallistuu Suomessa monenlaisia toimijoita ministeriöistä järjestöihin sekä kaupan ja teollisuuden alan edustajiin. Seuraavaksi esitellään lyhyesti eri toimijoita ja niiden rooleja yhteiskunnassa. Esittelyn tavoitteena on auttaa hahmottamaan sitä, miten laajasta asiasta on kyse ja toisaalta selventää eri toimijoiden tulokulmia ja motiiveja osallistua keskusteluun.

Euroopan unionin mailla on käytössä EU:n yhteinen maatalouspolitiikka (Common Agricultural Policy, CAP), jolla säädellään EU:n maataloustuotantoa. CAP:in avulla viljelijöiden tulotasoa pyritään tukemaan ja vakauttamaan maksamalla tukia. Lisäksi tavoitteena on edullisen ruuan tarjoaminen kuluttajille. Tuen saamiseksi viljelijöiden on noudatettava mm. elintarviketurvallisuuden, eläinten hyvinvoinnin ja ympäristön hyvinvoinnin tiettyä tasoa koskevia määräyksiä. Yhteisen järjestelmän tarkoituksena on varmistaa kuluttajalle ja ympäristölle turvallinen ja kestävä maataloustuotanto. EU:n ruokapolitiikkaa on kritisoitu liian hajanaiseksi ja maatalouspainotteiseksi. Kaikki säädökset eivät myöskään tue kestävää ruuantuotantoa, vaan pikemminkin päinvastoin. Järjestelmää ollaan parhaillaan päivittämässä ja nämä asiat on tavoitteena huomioida tulevaisuudessa paremmin.

Ministeriöt, mm. Maa- ja metsätalousministeriö (MMM). MMM on keskeisimpiä toimijoita Suomen ruokapolitiikassa. Ministeriöstä käsin johdetaan hallituksen määrittämää, maamme uusiutuvien luonnonvarojen käytön politiikkaa. Ministeriön hallinnonala kattaa maaseudun ja maatalouden kehittämisen, elintarvikkeiden turvallisuuden ja laadunvalvonnan, sekä kala-, riista-, poro-, vesi- ja metsätalouden kehittämisen ja maanmittauksen ja paikkatietojen yhteiskäytön kehittämisen. Lisäksi MMM:n asettama, eri tahoista koostuva ruokapolitiikan neuvottelukunta pyrkii kehittämään ja koordinoimaan ruokaan liittyvien politiikkojen toteuttamista valtionhallinnossa. 

Kunnat ovat Suomessa merkittäviä ruokatoimijoita, sillä kuntien ruokapalveluiden kautta toimitetaan ruokaa päivittäin isolle joukolle väkeä, mm. kouluihin, päiväkoteihin, sairaaloihin ja työpaikkaruokailoihin. Kunnassa tehnyt joukkoruokailuihin liittyvät päätökset näkyvät siinä, millaista ruokaa on tarjolla ja voivat näkyä jopa siinä, millaista ruokaa paikallisesti tuotetaan (näin silloin, kun kunnassa on tehty päätös lähiruuan käytön painottamisesta, näin ei vielä kovin monilla paikkakunnilla ole). Joukkoruokailuiden avulla ihmisiä voidaan totuttaa esimerkiksi kasvispainotteisemman ruuan syömiseen.

Virastot, mm. Ruokavirasto. Seperustettiin vuoden 2019 alussa, kun Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, Maaseutuvirasto Mavi sekä osa Maanmittauslaitoksen tietotekniikkapalvelukeskuksesta yhdistyivät. Virasto kuuluu maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalaan ja sen tavoitteena on edistää, valvoa ja tutkia elintarvikkeiden turvallisuutta ja laatua, eläinten terveyttä ja hyvinvointia sekä kasvinterveyttä ja maa- ja metsätalouden tuotantoon käytettäviä lannoitevalmisteita, rehuja ja kasvinsuojeluaineita, siemeniä ja taimiaineistoja. Virasto vastaa myös Euroopan unionin maataloustuki- ja maaseuturahastojen varojen käytöstä Suomessa, toimii EU:n maksajavirastona ja huolehtii EU- ja kansallisten tukien toimeenpanosta.

Tutkimuslaitokset, mm. Luonnonvarakeskus (Luke). Luke on maa- ja metsätalousministeriön alainen tutkimuslaitos, eli tutkimus- ja asiantuntijaorganisaatio, joka tekee työtä luonnonvarojen kestävän käytön ja biotalouden edistämiseksi. Luken tutkimus on jaettu temaattisiin ohjelmiin, joiden päämääränä on tuottaa uusia biopohjaisia tuotteita ja uutta liiketoimintaa, lisätä tuottavuutta digitaalisilla ratkaisuilla, tuoda alueille elinvoimaa kiertotaloudesta ja aikaansaada aineettomiin arvoihin pohjautuvaa hyvinvointia sekä tukea terveellisen ruuantuotannon kannattavuutta. Lisäksi Lukella on lakisääteisiä viranomaistehtäviä. Se huolehtii luonnonvarojen seurannoista, varmennetusta taimituotannosta, torjunta-aineiden tarkastuksesta, geenivarojen säilytyksestä, kasvihuonekaasujen laskennasta, tukee luonnonvarapolitiikkaa ja tuottaa Suomen viralliset ruoka- ja luonnonvaratilastot. Luken osana toimii myös mm. Eläinten hyvinvointikeskus, kansallinen eläinten hyvinvoinnin asiantuntijaverkosto.

Muita ruokakeskusteluun osallistuvia tutkimuslaitoksia ovat mm. Suomen ympäristökeskus.

Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto (MTK) on suomalainen maanviljelijöiden, metsänomistajien ja maaseutuyrittäjien edunvalvontajärjestö, jonka tehtävänä on edistää maaseudun yrittäjien asemaa ja maaseudun luonnonvarojen kestävää käyttöä. Jäseniä sillä on satojatuhansia. Maatalous- ja metsäpolitiikan lisäksi järjestö pyrkii edistämään yrittämisen edellytyksiä maaseudulla. Viime vuosina myös ympäristönsuojeluun liittyvät kysymykset ovat nousseet MTK:n agendalle ja lisäksi kuluttajat ovat nousseet liiton uusiksi vaikuttamisen kohteiksi, kun MTK perusti ruokakulttuuriasiamiehen viran. Asiamiehen tehtävänä on edistää ja vaalia suomalaista ruokakulttuuria. Järjestö julkaisee Maaseudun Tulevaisuus -sanomalehteä ja se on monella tavalla näkyvä toimija suomalaisessa ruokakeskustelussa.

Monet järjestöt ovat keskeisiä ruoka-alan toimijoita yhteiskunnassa. Järjestöt osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti tuoden esiin mm. ruokaan ja ruuantuotantoon liittyviä kehityskohtia ja niiden ratkaisumalleja. Keskusteluihin osallistuu:

• tuottajajärjestöjä (mm. MTK, Elintarviketeollisuusliitto ry, Luomuliitto, Biodynaaminen yhdistys) 
• ammattiliittoja (mm. Agronomiliitto)
• yhteistyöjärjestöjä (mm. Pro Luomu)
• neuvontajärjestöjä (mm. Pro Agria, Maa- ja kotitalousnaiset, Martat)
• ympäristöjärjestöjä (mm. WWF ja Suomen luonnonsuojeluliitto)
• eläinoikeusjärjestöjä (mm. Oikeutta Eläimille, Animalia, SEY)
• eettiseen tuotantoon kannustavia järjestöjä (mm. Eettisen kaupan puolesta, Finnwatch, Reilu kauppa ry)
• ruokakulttuurijärjestöjä (mm. Ruokatieto Yhdistys ry, Ruokakasvatusyhdistys Ruukku ry)
• sosiaali- ja terveysjärjestöjä (mm. Sydänliitto)

Yritykset osallistuvat keskusteluun varsinkin mainonnan kautta ollen kuluttajalle ehkä näkyvin keskusteluun osallistuja. Toki yritysedustajia kutsutaan mukaan myös mm. monenlaisiin neuvottelupöytiin. Ruoka-alan yrityksiä ovat mm. maataloustuottajien yritykset, ruokatalot, kaupan ketjut, yksittäiset kaupat ja ravintolat. 

Ruokakansalainen on tietoinen ruuan laadun eri ulottuvuuksista – paitsi terveellisyydestä ja turvallisuudesta, myös jokaisen ihmisen oikeudesta ruokaan, ruuan eettisyydestä, reiluudesta, ympäristövaikutuksista ja kulttuurisuudesta. Hän on sitoutunut pohtimaan ruokajärjestelmän eri ulottuvuuksia. Kuka ruuan on tuottanut ja miten se on tuotettu? Kuka jalostaa, markkinoi ja kuluttaa ruuan, millä tavalla ja millä seurauksilla? Kuka tekee ruokajärjestelmää ja ruokapolitiikkaa koskevat päätökset ja miten? Millaisia ovat ruokajärjestelmän taloudelliset ja muut riippuvuussuhteet? 

Vaikka tottumus usein ohjaa kulutuskäyttäytymistämme, ei ruokakansalainen jämähdä tottumukseen kiinni, vaan hän on ruokajärjestelmämme aktiivinen jäsen. Ruokakansalaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihenkin, millaista ruokaa hän tarjoilee ja syö tai ei syö. Hän voi osallistua oman ruokansa tuottamiseen  kaupunkiviljelyn, korttelikeittiöiden, ruokapiiritoiminnan, reko-rinkien, kumppanuusmaatalouden ja -kalastajien tai koulujen oman puutarha- tai kummitilatoiminnan kautta. Itse omaa ruokaansa tuottamalla ruokakansalainen sitoutuu ruokaan taloudellisesti ja henkisesti, mikä lisää ymmärrystä kokonaisekologiasta ja kiertotalouden periaatteista. Ruokakansalaisella on mahdollisuus osallistua myös ruokaa koskevaan päätöksentekoon. Tämä kaikki vahvistaa hänen ruokaan liittyvää itsemääräämisoikeuttaan, eli ruokasuvereniteettia.

Tutkijoiden ja kotitalousopettajien sekä kotitalousneuvonnan piirissä puhutaan ruokatajusta, joka liittyy läheisesti ruokakansalaisuuteen. Se näkyy ihmisen arvoissa, asenteissa ja tavassa suhtautua ruokaan arvostavasti. Ruokatajua ovat hyvät tavat, sosiaaliset taidot, ruuan kunnioittaminen ja vastuulliset valinnat sekä ymmärrys ruuan moninaisista merkityksistä yhteiskunnassamme. Ruokataju näkyy myös ruuan järkevässä käytössä ja taloudellisuudessa sekä hävikin minimoimisessa. 

Ruokatajun ja ruokakansalaisuuden tukeminen ovat erinomainen lähtökohta koulujen ruokakasvatukselle. Toimiiko sinun ruokatajusi moitteetta ja oletko itse aktiivinen ruokakansalainen? Entä miten voit tukea sinua lähellä olevia ihmisiä ruokatajun kehittämisessä ja aktiiviseen ruokakansalaisuuteen kasvamisessa?

Ruokavalinnat ovat hyvin henkilökohtainen asia ja moni suhtautuu karsastaen ulkopuolisten neuvoihin siitä, mitä pitäisi tai ei pitäisi syödä. Oman toiminnan ja ympäristön kannalta olennaista olisi olla hyvin tietoinen siitä, miten kuluttamamme ruoka tuotetaan ja minkälaisia ovat ruokaan liittyvät arvomme. Vasta sen jälkeen voimme tehdä tietoisia ja hyvin perusteltuja päätöksiä ruokalautasemme sisällöstä. 

Voimme Suomessa jokseenkin luottaa siihen, että ruokaostoksemme täyttävät tietyt eettiset- ja ympäristökriteerit, sekä elintarviketurvallisuuden kriteerit. Samaan hengenvetoon voimme todeta, että nämä kriteerit ovat aivan liian löyhät. Kaupoissa on myynnissä laaja valikoima ruokaa, jonka tuotanto aiheuttaa monia ympäristöongelmia, ruokaa jonka tuotantoon on saatettu käyttää lapsityövoimaa tai työntekijöiden oikeuksia on muuten poljettu, ruokaa,  jonka tuotanto on aiheuttanut kärsimystä tuotantoeläimille tai ruokaa, joka ei ole hyväksi omalle terveydellemme. Vastuullinen kuluttajuus vaatiikin nykypäivänä valitettavan paljon tietoa ja kriittistä asennetta.

Useimmat ihmiset ovat ravitsemussuosituksista ja ruokaan liittyvistä eettisistä kysymyksistä ainakin jonkin verran tietoisia, mutta tietojen ja arvojen siirtäminen käytäntöön ei ole aina itsestään selvää. Pääosin ihmiset syövät sitä mistä pitävät ja mihin ovat tottuneet. Voi kuitenkin olla, että ihmiset pohtivat ruokaan liittyvien valintojensa seurauksia enemmän kuin ennen. Valitsemisesta on ainakin joillekin ihmisille tullut aktiivinen, jopa poliittinen teko jonka kautta moraaliset ja eettiset näkökannat tehdään näkyviksi. Ruokavalinnoillamme viestimme nykyään paitsi sitä, millainen ihminen olemme tai haluamme olla, myös sitä millaiseksi haluamme maailman muuttuvan. 

Vastuullisista ruokavalinnoista käydään nykyaikana paljon keskustelua ja aiheesta on olemassa lukematon määrä erilaisia, usein keskenään ristiriitaiseltakin tuntuvia vinkkilistoja. 

Ristiriitaisuuden yhtenä selityksenä on se, että kestävästä ruuasta ja ruuantuotannosta keskusteltaessa erilaiset näkökulmat kestävyyteen vaihtelevat paljonkin. Kestävä kehitys on terminä haastava, sillä se sisältää monenlaisia, toisinaan keskenään ristiriitaisiakin puolia (ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys). Sama pätee kestävään ruokaan. Eri tahot painottavat keskustelussa erilaisia kestävyyden puolia. Jos keskustelijoille keskeisimmät kestävyyden aspektit eivät ole avoimesti esillä, ajaudutaan helposti tilanteeseen, jossa keskustelijat syyttävät toisiaan kokonaisuuden ymmärtämättömyydestä, eikä keskustelu etene.

Suomalaisessa kestävään ruokaan ja ruuantuotantoon liittyvässä keskustelussa on mukana mm. seuraavanlaisia näkökulmia:

• ympäristön kestävyys
• tuotannon omavaraisuus 
• maaseudun pitäminen asuttuna ja elävänä
• viljelijöiden hyvinvointi, tietojen ja taitojen ylläpito ja tuotannon taloudellinen kestävyys
• tuotantoeläinten hyvinvointiin liittyvät kysymykset
• ruuan terveellisyys kestävyyden pohjana
• sosiaalinen kestävyys globaalissa ruokajärjestelmässä (mm. työntekijöiden oikeudet)

Open ruokaoppaassa kestäviä ruokavalintoja on pyritty lähestymään hyvin kokonaisvaltaisesti erilaiset näkökulmat huomioon ottaen. Vinkkilista koostuu seuraavista osista.

• Syö kasvispainotteisesti
• Tunne sertifikaatit ja muut pakkausmerkinnät ja ja hyödynnä niitä
• Älä heitä ruokaa roskiin
• Osta suoraan tuottajalta
• Kouluruokailu on osa vastuullista syömistä

Ruokakansalainen on on aidosti kiinnostunut ruuan laadun eri ulottuvuuksista – paitsi terveellisyydestä ja turvallisuudesta, myös jokaisen ihmisen oikeudesta ruokaan, ruuan eettisyydestä, reiluudesta, ympäristövaikutuksista ja kulttuurisuudesta. Lisäksi hän pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan kestävän ruokajärjestelmän puolesta. 

Omien kulutustottumusten muuttaminen vastuullisemmiksi on hyvä ensimmäinen askel kohti aktiivista ruokakansalaisuutta. Tällä muutoksella voit kuitenkin vaikuttaa vain yhden ihmisen kulutuspäätösten verran. Positiivinen kädenjälkesi maailmassa kasvaa, kun pyrit tavalla tai toisella muuttamaan myös muiden ihmisten kulutuspäätöksiin. Seuraavassa on esitelty joitakin ideoita ruokavaikuttamiseen:

Anna palautetta valmistajalle, kauppaan ja ravintolaan

Ruokajärjestelmän eri toimijoilla on paljon vaikutusta siihen, millaista ruokaa kaupoissa ja ravintoloissa myydään. Suomalaiset ovat kuitenkin usein melko ujoja antamaan palautetta ja pyytämään muutoksia tuotteisiin ja palveluihin, vaikka kehitysehdotuksia olisi mielessä useinkin. Palautteen antaminen ei tarkoita ylimielistä kettuilua. Ystävälliseen sävyyn tehdyt kehitysehdotukset ovat paljon parempi vaikuttamistapa. Palautetta voi antaa suoraan työntekijälle, valmiiden palautelomakkeiden kautta tai lähettämällä sähköpostia vaikkapa yhtiön johtajalle. Usein yritykset arvostavat rakentavaa palautetta ja koska saavat sitä sen verran vähän, laskevat yhden palautteen antajan edustavan jopa useiden satojen ihmisten mielipidettä. Mielipiteelläsi on siis todellakin merkitystä!

Valitse ruokakauppa, ravintola tai ruuan valmistaja, jonka tuotteita tai palveluita käytät usein ja mieti jokin kehitysehdotus tai ongelmakohta. Muotoile ehdotuksesi ystävälliseksi viestiksi ja lähetä se sopivalle vastaanottajalle (google auttaa yhteystiedon löytymisessä). Toivoisitko valikoimaan lisää kasvisvaihtoehtoja tai jonkin aivan tietyn tuotteen? Haluaisitko löytää kaupasta vastuullisen lähituottajan tuotteita? Voisivatko vastuulliset tuotteet olla paremmin esillä kaupassa tai ravintolan ruokalistalla? Pistä palaute menemään ja odota, milloin alkaa tapahtua!

Ole yhteydessä päättäjiin

Poliittisilla päättäjillä on yllättävän paljon valtaa siihen mitä syömme. Paikallispolitiikassa tehdään päätöksiä mm. siitä, millaista ruokaa syödään kunnan joukkoruokailuissa: kouluissa, päiväkodeissa, vanhustenpalveluissa ja sairaaloissa. Valtakunnanpolitiikassa taas tehdään koko maata koskevia päätöksiä esimerkiksi siitä millaista tuotantoa tuetaan. Samoin kuin yritykset, myös poliitikot arvostavat rakentavaa palautetta ja koska saavat sitä sen verran vähän, he laskevat yhden palautteen antajan edustavan jopa useiden satojen ihmisten mielipidettä. Mielipiteelläsi on siis todellakin merkitystä!

Mieti jokin ruokaan liittyvä kehitysehdotus tai ongelmakohta ja valitse kansanedustaja tai kunnanvaltuutettu, jonka toimialaan ehdotuksesi kuuluu ja jolle haluaisit asiasi esittää. Muotoile ehdotuksesi ystävälliseksi viestiksi ja lähetä se sopivalle vastaanottajalle (google auttaa yhteystiedon löytymisessä) sähköpostilla, sosiaalisessa mediassa tai vaikka postikorttina.

Kirjoita mielipidekirjoitus

Sanomalehdessä julkaistava mielipidekirjoitus on yllättävän tehokas keskustelunherättäjä. Hyvä mielipidekirjoitus koostuu nasevasta otsikosta, aiheen tiiviistä esittelystä, kirjoittajan aiheeseen liittyvän mielipiteen esittelystä sekä mielipiteen vakuuttavista perusteluista ja aiheeseen liittyvistä kehitysehdotuksista, eli kirjoittajan näkemyksestä siitä, mitä asialle pitäisi tehdä. Mitä isommalle yleisölle kirjoitus julkaistaan, sitä suurempi vaikutus sillä voi olla. Harjoittelun voi kuitenkin hyvin aloittaa pienelläkin levikillä. Mielipidekirjoituksen voi julkaista myös esimerkiksi koulun blogissa.

Vaikuta kouluruokaan

WWF Suomi on laskenut, että jos jokaisessa Suomen koulussa olisi viikossa yksi kasvisruokapäivä lisää, säästyisi yli 2 000 000 eläimen henki. Tällä olisi myös merkittäviä ympäristövaikutuksia niin maan- ja vedenkäyttöön kuin ilmastopäästöihinkin. Sillä, millaista kouluruokaa sinunkin koulussasi tarjotaan, on siis isoja vaikutuksia. 

Kouluruokailuun vaikuttamisella voidaan tarkoittaa joko sitä, millaista ruokaa koulussa tarjoillaan tai miten se tehdään. Selvitysten mukaan ruuan tarjoilutavoilla on isoja vaikutuksia siihen, mitä ihmiset syövät. Jos esimerkiksi linjaston alkupäässä on tarjolla kasvisruokaa, on melko todennäköistä että kasvisruuan menekki kasvaa. Eräs tärkeä teema on se, mitä tehdään päivän ylijäämä ruuille. Esimerkiksi Jyväskylän kouluissa hieno toimintatapa, jossa koulun naapuruston asukkailla on mahdollista nauttia kouluruoka-ateria edulliseen hintaan niinä päivinä, kun ruokaa on jäänyt yli.

Tee vastamainos

Vastamainokset ovat mainoksilta näyttävää yhteiskunnallista viestintää, mainosparodioita. Huumorin avulla, mainosten kieltä käyttämällä vastamainoksissa voidaan kommentoida kulutusyhteiskunnan ongelmia, kuten tuotannon ympäristöhaittoja, eettisiä ongelmia tai ihmisoikeusloukkauksia. Samalla vastamainos on kuuluva ja näkyvä puheenvuoro yksisuuntaisen mainostulvan keskellä. Ruokaa mainostetaan paljon ja vastamainokset ovat tehokas tapa osallistua ruoka-aiheiseen kulutuskeskusteluun, kun teokset julkaistaan somessa tai koulun tai vaikkapa paikallisen kirjaston seinillä näyttelynä.

Järjestä taidenäyttely vastuullisesta ruuasta

Taiteen avulla voidaan herättää katsojissa paljon ajatuksia, oli näyttelyssä mukana sitten valokuvia, vastamainoksia, meemejä, maalauksia, sarjakuvia, installaatiota, tai muita taideteoksia tai journalistisia ulostuloja. Valitkaa toteutustapa tai -tavat ja ottakaa kantaa kestävän ruuantuotannon ja -kulutuksiin näyttelyn avulla. Näyttelyn voi järjestää esimerkiksi koulun ruokalassa tai aulassa, tai paikallisessa kirjastossa tai galleriassa.

Järjestä pienemmille oppilaille oppitunti vastuullisesta ruuasta

Koulun isommat oppilaat ovat pienten oppilaiden parhaita esikuvia. Suunnitelkaa opetustuokio vastuullisen ruuan teemoista pienemmille oppilaille ja menkää pitämään se. Hyvä opetustuokio sisältää jonkin verran luennointia ja ainakin yhden ohjatun tehtävän, jonka pienet oppilaat voivat tehdä oppiakseen aiheesta lisää tekemisen kautta.

Someta ja juttele

Tutut ihmiset ja heidän mielipiteensä ja esimerkkinsä vaikuttavat omiin ajatuksiimme ja kulutusvalintoihimme kaikista eniten. Siksi myös sinun mielipiteesi ja kulutusvalintasi vaikuttavat oman tuttavapiirisi ajatusmaailmaan ja käytökseen. Tee siis omat ajatuksesi ja toimesi näkyväksi somessa! Jaa kuvia vastuullisista tuotteista joista pidät ja kerro miksi pidät niistä. Jaa hyviä reseptejä. Tee meemejä ja jaa niitä. Jaa videoita ja linkkejä kiinnostavista vastuulliseen ruokaan liittyvistä aiheista ja kerro miksi ne ovat mielestäsi tärkeitä. Samoista aiheista kannattaa keskustella kavereiden kanssa, perheessäsi ja harrastusporukassa myös kasvotusten.